.

.

perjantai 25. lokakuuta 2013

Äitiys yhdistää

Pekkis kertoi mulle viime viikolla yhtenä aamuna jostain tutkimuksesta, jonka mukaan ihminen on sosiaalisimmillaan pienten lasten ja lemmikkien kanssa. Aloin oikein kunnolla pohtimaan asiaa itsekseni tässä yksi päivä, ja totesin muuten asian pitävän tosiaan paikkaansa. Miettikää nyt jos joku täysin tuntematon tulee vaikka bussiin koiran kanssa, koiran ihastelu ja siitä poikiva keskustelu on lähestulkoon vakio. Asiaa parantaa tietenkin se, jos hurtta on pieni, söpö ja varsinkin pentu, siinä saa taputtelijoita jo lähes hätyytellä pois kuolanaaman kimpusta. Mutta koska tämän postauksen teema ei tietenkään pitänyt olla koiriin liittyvä, niin siirrytään itse asiaan, eli mun omakohtaisiin kokemuksiin aikuisten sosiaalisuudesta pienten lasten vanhemmuusaikana..

Kun vajaa kolme vuotta sitten aloin odottaa Meuskaa, niin jostain mun pimeän mielen uumenista alkoi hiipiä ajatus yksinäisyydestä. Olen ainakin omasta mielestäni ollut aina sosiaalinen, omaan laajan kaveri- ja ystäväjoukon, joka on ollut mulle mielettömän tärkeä. Olin kuitenkin tiiviistä ystäväpiiristäni ensimmäinen joka pamahti paksuksi, joten aloin oikeasti pelätä sitä etten enää mahdukaan porukkaan, mustahan on tulossa poikkeava! Vauvan myötä kun saa hyvästellä rauhalliset ja kiireettömät viikonloppubrunssit, pitkät shoppailureissut, extemporekemutukset ja muut, oikeastaan sen vapaan elämän jota ehdin elää 27 vuotta ennen Meuskan syntymää. Jaoin tätä pelkoa myös joillekin ystävilleni, onhan se nyt selviö etteivät sitä itse lapsettomat jaksa Eino-Elmerin kakan värin ja koostumuksen spekulointia tai miettiä tuntitolkulla apukeinoja suihkutisseihin. Samoin kaikki ystävät ja muut olivat töissä ja/tai koulussa, mietin jo kauhusta paskanjäykkänä, että mitä helvettiä mä teen yksin lapsen kanssa päivät pitkät!? Eihän mulla ollut ketään frendiä, jolla oli tai oli tulossa pieniä lapsia. Mietiskelin tätä usein aikamoisessa masiksessakin, olin tietenkin maailman onnellisin Meuskan tulosta ja muusta, mutta oikeesti pelkäsin että musta tulee himassa pikkuhiljaa hiipuva mutsi, joka odottaa vaan miestä himaan ja jonka päivän kohokohta on Salkkarit. Ei saatana! Yhtenä päivänä tein jotain itselleni uskomatonta, sniikkasin nimittäin netin keskustelupalstalle ja jollekin vauvaforumille. Mietin samalla itsekseni sitä, kuinka säälittävä mä olen, täytyykö mun oikeasti etsiä vertaistukea netistä, ei jumalauta. Mutta kuinka kävikään, ei mennyt pitkään kunnes tajusin tehneeni sen astisen vauva-ajan parhaan teon!

Ihana internet! Kuinka täynnä se olikaan samassa tilanteessa olevia naisia, osalla oli jo vauva, ehkä montakin, toisille oli vasta tulossa. Moni oli niinkuin minä, ei välttämättä ketään samassa tilanteessa olevaa. Nämä muut tulevat mutsit potivat samoja painajaisia yksinjäämisestä niinkuin minäkin. Ja sitten siellä ihanassa virtuaalimaailmassa me kohdattiin kaikki toisemme! Jutuista huomasi heti, että joidenkin kanssa ei synkannyt, toisten kanssa heti. Liityin sitten muiden Meuskan ikäisten äitien facebook- ryhmään, johon pääsinkin sisään lähes samointein. Hetken arvottuani uskalsin lähteä Meuskan kanssa 19 äidin ja vauvan tapaamiseen, en ollut tavannut kasvokkain heistä ketään ennen. Mua oikeesti jännitti, Pekkis tsemppasi että varmasti menee hyvin. Ja hei, arvatkaa mitä! Meillä meni tosi hyvin, kokemuksesta innostuneena tapaamisia tuli lisää ja paljon. Enskan odotuksen aikaan olin jo konkari, haldasin vauvapalstat ja facebook-ryhmät vasemmalla kädellä. Enskan fb-ryhmä oli vielä isompi, meitä on yli 100 äitiä. Vielä ei olla saatu järkättyä yhteistapaamista vaikka yritys onkin ollut kova. Josko saatais tohon sponssi, niin saletisti saatais järkättyä sekin!

Kun Meuska alkoi kasvaa ja päivittäinen ulkoilu astui mukaan kuvioihin, niin aloin kokea uudelleen tätä samaa yksinjäämisen tuskaa. Monet Meuskan aikaiset vauvafrendit olivat jo tarhassa vanhempien mentyä töihin ja osa asui sen verran kaukana, ettei vaan jatkuva treffailu ollut mahdollista. Sitten löysin meidän lähileikkipuistosta ilmoituksen meidän oman alueen äitiryhmästä. Jengihän on nimetty nasevasti Laumaksi, joka tulee sanoista "Laajasalon urheat mammat".  Arasti liityin mukaan ja seurasin juttuja, joskus uskalsin jotain kommentoidakin. Yhtenä päivänä pari viikkoa mietittyäni uskalsin kirjoittaa ryhmään josko meille löytyisi seuraa iltaisin, Pekkis kun on usein iltasin duunissa ja meillä on oikeesti välillä aika tylsää. Lähileikkipuisto ammotti iltaisin tyhjyyttään ja siellä me käytiin Meuskan ja Enskan kanssa potkimassa kiviä. Mietin vielä viestiä laittessani, että jengi varmaan kelaa meidän olevan säälittäviä, eiks meillä oikeesti ollut mitään tekemistä. Olin väärässä, kuten yleensä. Alkoikin tulla vastauksia ihmisiltä joita en ollut koskaan nähnyt, meitä kutsuttiin ympäri Laajasaloa muiden ihmisten pihoille leikkimään, muut äidit ilmoittivat tulevansa ilomielin meidän seuraksi potkimaan niitä leikkipuiston kiviä. Olin oikeesti häkeltynyt. Niin me treffattiin, löysin ihania äitejä ja varsinkin ihania naisia, joiden kanssa oli kiva jutella ja jakaa asioita, varsinkin niitä lapsiperhettä koskevia. Olen myös lähtenyt randomina mukaan pelaamaan sählyä, saanut ilmaiseksi parvekevaunut ja sata muuta asiaa tuon pienen ja ihanan ryhmän kautta. Tänään mut kutsuttiin meidän sählyjengin saunailtaa, mähän olen päässyt pelaamaan kokonaisen yhden kerran, joten kutsu oli mulle henkilökohtaisesti tosi hykerryttävä juttu. On ollut myös uskomatonta seurata tämän ryhmän yhteisöllisyyttä ja sitä vilpitöntä lämpöä mikä sieltä hehkuu, mukaan pääsee kaikki, ketään ei dissata tai jätetä ulkopuolelle. Mukulalle löytyy leikkikaverit, oikeankokoiset saappaat, talvihaalari, samalla ratkotaan päivähoitopulmia, lähetetään vauvatarvikkeita niitä tarvitseville, parannetaan maailmaa ja jaetaan parhaat vinkit pätkiksellä täytettyihin viinereihin.

Tän pitkän postauksen tarkoitus oli ehkä sanoa, että äitiys yhdistää. Sitä huomaa juttelevansa täysin tuntemattomille, kutsuvansa omaan kotiinsa ihmisiä jotka on nähnyt kaksi kertaa. Oon oppinut sen, että äitien kohdalla teoissa on järjetön määrä vilpittömyyttä, jaetaan iloja ja suruja, otetaan mukaan niitä yksinäisen oloisia mutseja, jotka hiljaa pyörii siellä leikkipuistossa aamupäivisin. Muistetaan aina lasten nimet, paimennetaan muidenkin kakaroita samalla kun omiakin. Tommosta toivoisi näkevänsä muuallakin, ei vaan siellä äitien ja isien huudeilla. Oon itse elävä esimerkki siitä, että vanhemmuus sosiaalistaa (onks tää oikea sana?) ihmisiä. Toivoisin myös, ettei kenenkään tarttis pelätä jäävänsä yksin, koska lupaan ettei jää. Meuskan fb-ryhmän kautta mulle on jäänyt kaksi oikeasti hyvää ystävää, toisesta tuli Enskan ylpeä kummitätikin. Enskan fb-ryhmä on täynnä upeita ja ihania naisia, me treffataan oikeasti usein, ystävyyssuhteita solmitaan jatkuvasti, kaikki tsemppaa toisiaan, jaetaan ilot ja surut, useasti vaikeiden paikkojen kohdalla itken itsekin, vaikka kyse saattaa olla ihmisestä jota en ole koskaan nähnyt livenä. Silti näistä yhteistöistä on kasvanut meille, varsinkin mulle, järjettömän suuri voimavara. Lasten myötä ystävä- ja kaveripiiri on kasvanut potenssiin sata. Täytyy myös muistaa se, että lapsettomat ystävät eivät ole menettäneet lapsellisten ystävien myötä "arvoaan" tai paikkaansa. Heistä on tullut entistä tärkeämpiä kaiken tämän elämänmuutoksen keskellä. Olen oikeasti onnekas että mun elämään on siunaantunut niin paljon uskomattomia ja rakkaita ihmisiä, jotka ovat pysyneet tukena ja rinnalla pikkulapsiajan. Lopuksi nöyrä kiitos teille kaikille muille mutseille, teidän kanssa on nastaa keskustella paskanlaadusta ja suihkutisseistä. Niin ja tietenkin potkiskella niitä kiviä.

5 kommenttia:

Sanna Koo kirjoitti...

<3

Krista Eklund kirjoitti...

Eiku <3!!!

Krista Eklund kirjoitti...

Kiitos myös kaikille uskomattoman ihanille naisille mielettömästä palautteesta tätä postausta koskien! Upeaa että kirjoitus on koskettanut niin monia, uskaltakaa ihmeessä kommentoida myös suoraan tänne blogiin. :)

Anniina kirjoitti...

Hyvä kirjotus ja varsinkin aihe!! :) Samanlaiset tunteet on välillä täälläkin. Tarvis enemmän äitikavereita, joitten kans treffailla :)

Krista Eklund kirjoitti...

Kiitos Anniina! :) Olis mahtavaa, jos enemmän me äidit saatais luotua suhteita muihin äiteihin, ettei tarttisi kenenkään yksin jäädä, noi yksinjäämisen pelkotunteet oli mulla ainakin niin kovin voimakkaita. Josko tän rohkaisemana sitä uskaltais olla vielä sosiaalisempi, se olis mahtia!