.

.

maanantai 7. lokakuuta 2013

Sairastamisen autuas ihanuus

Syksy ja lapsiperhe tarkoittaa ainoastaan yhtä asiaa = sairastamista. Sairastaminen on yhtä selviö kuin normaalisti kahdeksaan nukkuvien lasten herääminen viikon ainoana vapaapäivänä kello 5.47. Ainoa hassu juttu meidän perheessä on ollut se, että minä itse olen ollut ainoa sairastaja muiden posottaessa täysin terveenä! Kuvittelin viikko sitten saaneeni lievän vatsapöpön, joka olisi helpottanut päivässä. Kahdeksan päivän, viiden menetetyn kilon ja hilpeän tiputuksessa vietetyn perjantain jälkeen tajusin ettei pöpö mennytkään ohi päivässä. Pentele! Nyt tuntuu ensimmäistä kertaa yhdeksään päivään, että ehkä elämä tästä voittaa, joten kohti uusia pöpöjä (joita kukaan muu ei tietenkään saa).

Jos jotain asiaa kaipaan ajalta ennen lapsia, on se ehdottomasti rauhassa sairastaminen. Vaikka oksennat pää hartioita myöten vessanpöntössä koko keskivartalo krampaten ja vatsahappoja suu vaahdossa kakoen, niin siltikin mukulat on pakko hoitaa vaikka lattialla maaten. Kätevää tosin olisi jos lapset voisi kahlita sohvaan kiinni tuijottamaan Pikku Kakkosta sanotaanko vaikka 10 tunniksi, kunnes isi tulee kotiin. Toisaalta tästä voisi seurata muuta ikävää, jos tieto asiasta leviäisi eteenpäin. Eikä Enska tajua Pikku Kakkosen päälle sen puoleen muutenkaan mitään. Meuskankin mielenkiinto yleensä lopahtaa viimeistään 25 minuutin jälkeen, joten loput 9 tuntia ja 35 minuuttia voisivat olla melkoisen infernaalista huuto-oopperaa. Koska siis lapsien sohvaan kahlitseminen on melko huono idea, niin ei auta kuin yrittää selviytyä hetki kerrallaan hengissä ja laskea minuutteja siihen, että joku tulee pelastamaan. Samalla katkerana hekumoit ajatuksella siitä, kuinka taivaallista olisi hautautua sänkyyn 13 peiton alle ja vaipua suloiseen tiedottomuuden tilaan ja havahtua siitä joskus sanotaanko.. Neljän päivän päästä vaikka! Horroksesta herätessä voisi raahautua peittoihin kääriytyneenä sohvalle tuijottamaan aivottomana pauhaavaa ostos-kanavaa pariksi tunniksi, sillä DVD-soittimen päälle kytkeminen vaatisi aivan liikaa voimia. Tämän jälkeen päivän hommat olisi tehty, joten siirtyminen sänkyyn tuntuisi jo vähintäänkin kohtuulliselta.

Itseni pelasti taudin alkupäivinä kukas muukaan kuin ihana Pekkis, joka oli pois töistä ja jeesasi kotona itsekin puolikuntoisena, kun itse makasin sängyssä puolitajuttomana. Nostan nöyrästi hattua kaikille äideille (ja isille), joilla ei apua ole saatavissa, vaan selvittävä on vaikka henki menisi. Toki oksennustaudin pyöriessä kuvioissa on ulkopuolisen jeesin pyytäminenkin vähintäänkin kyseenalaista, sillä tauti yleensä hyökkää haipakasti jokaiseen viattomaan sieluun, joka uskaltautuu jalosti tarpeeksi lähelle. Odottelen kauhulla jo sitä ensimmäistä kertaa, kun meillä joutuu paskataudin kouriin koko konkkaronkka kerralla. Meillä kun ei ole kuin yksi vessa neljää sairastavaa kohden, joten do the math, it won't be pretty!


Ei kommentteja: