.

.

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Ai sunko kanssa mä oon naikkarissa?

Kun sitä jossain vaiheessa tulee pissittyä siihen tikkuun ne kaksi punaista viivaa, niin moni asia alkaa muuttua heti. Yksi suurimmista asioista joka muutoksen kouriin joutuu, on tietenkin parisuhde. Ennen oltiin "ainoastaan" minä ja sinä, me. Ehkä aviomies ja -vaimo, ehkä avopuolisoita. Vapaa-ajan suunnitelmat koskivat yleensä vain teitä kahta, mitä tehdään lomalla, entä lauantaina? Miten juhlittaisiin vuosipäivää, mennäänkö vetämään jurrit kaverin pikkujouluihin? Kumpikin oli periaatteessa vapaa tekemään duunien jälkeen mitä vaan, ei ollut oikeastaan väliä jos koko ilta tuli istuttua työkavereiden kanssa afterworkilla tai sunnuntai vietettyä pienessä kankkustärinässä sohvalla maaten ja pizzaa syöden. Rauhalliseksi koti-illaksi kolme viikkoa sitten päätetty lauantai muuttui myös hyvin usein kaaosmaiseksi stadiin rynnimiseksi huikkapullon ja tekstareita pommittavan kännykän kera.

Kun sitä elämä alkaa väistämättömästi muuttua raskausaikana, niin sitä tulee monesti jo tossa vaiheessa kaiholla mietittyä sitä entistä elämää. Oksentaminen on sinä aikana jokapäiväistä, entisessä elämässä sitä tartti harrastaa vaan satunnaisesti jossain kuppilan vessassa liian monen fisushotin jälkeen. Yhtäkkiä sitä huomaa jäävänsä jo useammin kotiin, hyllyvän ulkomuodon kera baariin lähteminen kun ei useimpia tuppaa hotsittamaan. Kun teistä pikkuhiljaa alkaa muodostumaan äippä ja iskä, niin ei ihme että parisuhde joutuu koetukselle! Mies useimmin saa jo raskausaikana tuntea nahoissaan tuon yhden illan iloittelun julman tuloksen, kun tuleva mutsi saa hormonikilareita tai jäätäviä itkukohtauksia.

Kun muksu sitten paukahtaa maailmaan, niin yhtäkkiä mukula onkin etusijalla. Tietty näin pitääkin olla, mutta kyllähän se nyt kieltämättä joskus alkaa nyppimäänkin, kun tuntuu että on liikkuva maitobaari. Kakara roikkuu tississä kiinni yhtä tiukasti kun meidän mummin hieman lihavahko koira pullapalassa. Entinen vapaus on hiipuva kuiskaus vain ja yhdessä leffaan lähteminenkin vaatii melkoisen ennakkovalmistelun. Liian usein sitä alkaa taantumaan siihen mutsimoodiin, ainakin mulla kävi niin. Toi taantuminen taitaa tapahtua aika usein just ensimmäisen lapsen kohdalla, siinä vaiheessa kai pitäisi jo hälytyskellojen soida, kun ollaan päästy siihen pisteeseen, että toiselle puhutaan jo "hei iskä, tuotko kaapista maitoa"- tyylisesti ja skeidalla käydään ovi auki. Jos tähän pelkkään vanhemmusmoodiin vaipuu liian pitkäksi aikaa, niin voisin kuvitella että siitä on varmaan aika vaikea päästä enää pois. Mitä sitten kun ne ihanat pikkupallerot alkaakin olla isompia, kun eivät tarttekaan äiskää ja iskää enää joka kakkaa pyyhkimään? Tai kun ne alkavat juosta tuolla kavereilla, yökylässä, koulun diskoissa ja ekoissa kotibileissä? Eikö siinä vaiheessa olisi jo vaikeeta elvyttää semmosta parisuhdetta, joka on perustunut pelkkiin lapsiin viimeset about 10 vuotta? Jos on totaallisesti unohtanut olevansa myös nainen, vaimo ja kumppani pelkän äidin sijaan, niin mistäs sitä enää osaisi sen iskän kanssa sitten enää puhua, siis muusta kuin niistä pikkupalleroista?

Koska meillä tää nuorempi tapaus on "hiukan" haastavampi tapaus, niin tosiaan meidänkin parisuhde on joskus ollut aika koetuksella Pekkiksen kanssa. Kun saat ensin Enskan tunnin mouhoomisen jälkeen nukkumaan ja Meuskakin on tainnutettu omaan petiin, niin se on melko varma, että kolmen minuutin päästä alkaa meuhkaaminen uudelleen. Huomaan että illat menee yleensä Enskan kanssa ja kun vihdoin ja viimein saadaan noin tunnin kestävä rauha, niin sitä on vaan aikamoisen poikki ja rojahtaa sohvalle tuijottamaan jotain, about ihan mitä vaan, mitä telkusta sillä hetkellä nyt tulee. Yhdessä lähteminen yhtään mihinkään on myös tällä hetkellä niin hemmetin hankalaa, koska Enska on päättänyt vetää päälle aivan uudenmoisen ilta- ja yöshow-vaihteen, joten en jollain lailla halua edes rasittaa ketään pyytämällä hoitamaan kitisevää ja karjuvaa naperoa.

Se mikä tässä kaikessa on kuitenkin se nasta juttu, niin mä tiedän ettei tää kestä ikuisesti. Kohta meidän illat alkaa rauhottua, Enskakin varmaan jo neljän vuoden kuluttua nukkuu öisin ihan hyvin. Jos ei nuku, niin aina on se diapamvaihtoehto, kyllä se puolikkaalla rauhottavalla aamuun saakka koisii. Ja mä en luovuta, mä aion pakottaa itseni olemaan muutakin kun se maitobaari ja kotimutsi. On mahtavaa myös ymmärtää, ettei se oikeesti edes vaadi juurikaan paljoa. Pieniä eleitä, sanoja ja suukkoja arjen keskellä. Juttuja, jotka on teidän KAHDEN, ei meidän  perheen. Ne kantaa niinä aikoina, kun tuntuu ettei toisen kanssa ole viikon aikana ehtinyt puhumaan kolmea järjellistä aikuisten välistä sanaa. Ja eilen kun mä ängin mun pienen 178 senttisen ruhon Pekkiksen kainaloon, niin Pekkis totesi enemmän kun juuri naulankantaan: "halitaan nyt taas viikon kiintiö täyteen", eihän siinä voinut muuta kuin yrittää sillä hirnumisen määrällä olla herättämällä mukuloita. Ei se ihme että pikkulapsiajan sanotaan olevan parisuhteen haastavin aika, voin kyllä allekirjoittaa. Mutta niin kauan kuin sitä muistaa että se sun toinen puolisko on muutakin kun se äiti tai isä, niin hyvin se menee, meillä ainakin menee. Ja niin saa mennäkin! Ja muuten, mä kyllä sanoin Pekkikselle, että meillä ei koskaan tulla toisillemme puhumaan "hei äiti"- tyyliin. Pekkiksellä on vaan yksi äiti, enkä se ole minä, aaaamen!

Ei kommentteja: