Ruokahommia

Lapsen kanssa yksi ärsyttävämmistä ja hauskimmista jutuista on nää ruokahommat. Meuska on siitä ihanassa iässä, että se oikeesti syö jo lähes kokonaan itse. Ainoastaan silloin tällön pitää nyt Enskan myötä auttaa (eli syöttää), Enskaa kun tietenkin syötetään. Syömispuuhat on täynnä naurua, itkua, kitinää, vinkunaa, huutoa, raivoa ja lähes kaikkea muutakin mitä saattaa keksiä.

Meillä muksujen ruokailuhommat on alkanut tissijutuista. Molemmat on mennyt pelkällä maidolla vajaa viiden kuukauden ikäiseksi, jonka jälkeen ollaan siirrytty sitten muihin sapuskoihin maidon lisäksi. Alussa imetyken alotus on aikamoista tissikidutusta, napero roikkuu tississä pacmanin lailla ja sitä hammasta purren vaan yrittää olla kylmän rauhallisena ja odotella maidon nousemista. Kun se vihdoin ja viimein nousee, niin sitä huomaa olevansa kaupan kassalla paita läpimärkänä, öisin heräävänsä sänky maidosta lainehtien ja imelä maidon haju pinttyneenä kaikkiin vaatteisiin, hiuksista puhumattakaan. Sitten kun se imetys lähtee käyntiin hyvin, niin se oikeesti on kyllä aika helppoa. Sapuska muksulle kulkee mukana 24/7, ei tartte säätää pullojen kanssa eikä etsiä mikroja. Öisin on myös helppoa tyrkätä hinkki mukulan suuhun, yleensä toi oli takuuvarma tapa tainnuttaa napero nopeiten. Miinuspuoli tosin on se, että varsinkin öisin sitä tulee imetettyä mitä oudoimmissa asennoissa, makaat olkapää soikeena ja selkä sökönä ettet vaan herätä juuri nukahtanutta vauvaa. Ja kun näistä selvitään, niin mukaan astuu tissiraivarit, jollon nälkänen ja väsynyt muksu ei tietenkään missään nimessä voi syödä. Nastempaa on karjua naama punaisena ja hiestä märkänä 158 desibelin voimakkuudella ja ajaa mutsi aivohalvauksen partaalle. Ja sitten jos tissi vihdoin kelpaa, niin kelpaa vaan oikea puoli, vasen ei todellakaan. Näin ollen sitä näyttää siltä kuin silarileikkauksessa olis mennyt jotain todella pahasti pieleen. Tai sitten rahat vaan loppu ensimmäisen tissin jälkeen.

Sitten päästään - oi jee jee jee - ihanien kiinteiden sapuskoiden pariin! Ensimmäisinä päivinä tuntuu turhauttavalta tunkea mukulan suuhun puolikkaan teelusikan verran sapuskaa, josta todennäköisesti vielä suurin osa päätyy muualle kun vatsalaukkuun. Parhaassa tapauksessa muksu ei avaa suutaan ollenkaan. Tai sitten syö kaiken niinkun Enska. Ja kun se ruoka loppuu niin tulee huuto. Yritä siinä nyt sitten selitellä hinaavalle vauvalle että tässä sitä nyt vaan yritetään noudattaa jonkinlaisia suosituksia. Ja sitten kun se ruokailu alkaa sujumaan, niin se näyttää tältä:

Toi kuva on vielä ihan ok, yleensä sapuska on pitkin naamaa otsaa saakka, samoin vaatteet ruokalapusta huolimatta on onnistuttu jotenkin sotkemaan. Myös kädet ja mutsin paita on jotenkin ihmeellisesti täysin mustikassa. Vakio on myös jäätävä aivastus juuri kun ehtinyt lappaamaan muksun suun täyteen bataattisosetta, nopealla reagoinnilla ehtii just törkätä käden toisen suun eteen.

Meillä on soseiden myötä siirrytty aika vauhdilla sormiruokaan, jollon muksu saa syödä itse. Ensin sitä pelkää lapsen tukehtuvan banaaniin, sitten kun oppii ottamaan rennosti niin oppii samalla myös laittamaan syöttötuolin alle lehden tai pyyhkeen, kaikki jämät on näin ollen sata kertaa helpompi siivota lattialta, alussa kun sapuskasta 75% päätyy lattialle. Ehkä ton sormiruokailun takia Meuska oppi syömään itse aika nopeesti, nyt tyyppi on syönyt lähes tulkoon aina itse jo niin pitkään, etten oikeesti edes muista koska kokoaikainen syöttäminen loppui. Asiassa on plussapuolia, mutta myös miinuspuolia. Kuten nämä:

 

Parasta itse syömisen aloituksen jälkeen on ehdottomasti tomaattipastan syöminen. Voitte vaan kuvitella miten mahdottoman ihanaa se on! Kas näin!

 

 

Onneks Meuska alkaa olemaan jo aika järjellinen tossa syömisessä. Kauhulla odotan Enskan kohdalla tota itse syömisen ihanuutta. Huoks. Täytynee varata sappisaippuaa muutama litra! Niin ja laittaa makaroonit ja jauhelihakastikke boikottiin!

Pitää olla pikkasen pläski

Joulu on ihmisen parasta aikaa. Kunnialla selvittiin tästäkin vuodesta, joten kohta voi alkaa fiilistelemään ensi vuotta. No jos sitä kuitenkin juhannukseen saakka malttaisi keskittyä muihin asioihin.

Meillä jouluaattoa juhlittiin perinteisesti niinkuin joka vuosi. Aatto alkoi rauhaksiin tyttöjen kanssa kotona joulupukin kuumaa linjaa katsellen. Mun mielestä tää uusi joulupukki on tosin ihan kökkö, mitä sille entiselle tapahtui? Toi eilinenhän tosin oli jo viime vuonnakin, miksi se edes vaihdettiin? Vähän romuttaa mun sisäisen lapsen uskoa joulupukkiin, kun siellä parran alla onkin joku ihan toinen tyyppi. Pitänee laittaa Ylelle palautetta. Aamupäivästä suunnattiin kummitytön luo, jossa oon vieraillut viimeiset 14 vuotta, joulu ei vaan lähde käyntiin ilman siellä käyntiä. Meuska pääsi myös leikkimään kummitädin kanssa ja Enskalle riitti viihdyttäjiä, joten mikäs siinä kotimutsin ollessa! Varsinkin kun oman nenun eteen nakattiin kuppi kuumaa glögiä ja kasa herkkuja, ei passannut valittaa.

Maha täynnä ja joulumielen kera suunnattiin seuraavaksi Pekkiksen vanhempien luokse. Siellä piti tietenkin taas hieman syödä, kuinkas muutenkaan! Joulupukki oli vieraillut myös jo täällä, sillä lahjoja löytyi pimuille jo hurja kasa!

Iltapäivällä suunnattiin sitten pyörien kotiin laittamaan pöytää koreaksi. Mun vanhemmat, veli, mummi, mummin sisko ja Ennan kummitäti saapuivat meille viettämään joulua. Niinkun joskus aiemmin kirjottelin, niin meillä joulua on vietetty aina myöhään, niin myös tänäkin vuonna. Enska ei hiffannut vielä mistään mitään, mutta Meuska sai valvoa melkein puoleen yöhön! Pikkuneiti olikin hiukkasen ylikierroksilla kun nukkumaan meni, jostain syystä myös päikkärit maistui tänään erityisen hyvin. Tunnelma oli ihana ja lämmin, ruokaa oli taas järkyttävä määrä. Lahjat oli ihania, taisin olla itsekin melko kiltti, sillä niin ihania lahjuksia tuli taas. Sain muun muassa appivanhemmilta maailman ihanimman tumman lilan Aalto-maljakon, Pekkikseltä Michael Korsin pienen laukun, veljeltä keikkaliput Robbie Williamsin keikalle ja omilta vanhemmilta Karen Millenin mekon. Kyllä nyt tämän kotimutsin kelpaa.

Nyt kun jouluhössötys on taas ohi, niin voi rauhoittua nauttimaan pläskistä olosta ja olemisesta. Kun tytsyt nukahtaa, niin tämä mutsi painuu sohvannurkkaan, nappaa kirjan kainaloon ja nautiskelee Pekkiksen valmistamaa Creme Bruleen. Oih tätä autuutta! Toivottavasti kaikilla muillakin on ollut ikimuistoinen joulu, nauttikaa vielä pyhistä ja joutenolosta.

Oi kuusipuu, oi kuusipuu

Aah, vihdoin ja viimein SE on tuotu sisälle. Nimittäin joulukuusi! Juurrun sohvaan viideksi päiväksi ihailemaan SITÄ, syömään suklaata ja juomaan glögiä. Ah autuutta. Ja oi sitä onnea, kun Meuska pääsi mukaan koristelemaan kuusta. Mukaan pääsi Meuskan valitsemana sekalainen seurakunta koristeita, mukaan nappasin myös tietenkin kaikki rakkaimmat, kuten ala-asteella tehdyt huopatossut ja pahvipiparit. Parhaimpia muistoja joulusta on se kuusen koristelu tietyn kaavan mukaan, toivottavasti omille lapsille jää samanlaiset muistot aikanaan. Haluaisin kiinnittää myös huomiota viimeiseen kuvaan, kuva kun kertoo enemmän kuin tuhat sanaa!

Ärsytyksen multihuipentuma

Ajelin tänään Itikseen ostelemaan vielä muutamaa vikaa lahjaa. Radiossa popitti täysillä Pitbull, fiilis oli korkeella ja joulumieli kohdallaan. Kaikki tää tuli rytinällä alas, kun olin kääntymässä itäväylälle vievälle rampille. Näin jo pitkältä että suojatielle oli kävelemässä vanhempi rouvashenkilö, joten luonnollisesti pysähdyin suojatien eteen antamaan tietä. Ja mitä tää urpo tekee? Jää kiukkusesti siihen mun eteen viittomaan, että menisin vaan ensin. Yritin näyttää kohteliaasti rouvalle että tie on vapaa ja vipinää kinttuun. No tää idiootti jää kettuuntuneen näkösenä mäkättämään jotain edelleen viittoen, joten mä tirvasin kaasun pohjaan ja jatkoin matkaa kirosanojen siivittämänä. Siis ai että mua alko ottaa otsalohkoon, ensin täällä valitetaan kuinka kukaan ei koskaan ikimaailmassa anna jalankulkijoille tietä. Sitten kun sitä annetaan, niin ei suostuta menemäänkään. Pitäkää suojatienne s**tana! Samoin mua jurppii ihmiset jotka jää arpomaan siihen suojatien alkuun, vaikka selkeästi näkevät auton hidastavan, pitäis vissiin hommata meidän turbofarmarin katolle joku megafoni, jolla vois kiljua kävelyohjeita jalankulkijoille. Mun motto olis "askel pitenee tai elämä lyhenee".

Sen jälkeen alko ärsyttämään yhden ison vaateketjun myyjä. Pyysin ostetulle lahjalle lahjalaatikkoa, sain tympeän katsahduksen ja vastauksen "tossa on noi mitä on". Mimmistä paistoi kilsan päälle tylytys duuniaan kohtaan. Joo, mä tiedän että joulun aikaan on kiirettä, stressiä ja reilusti asiakkaita. Mutta hei c'mon! Sä olet palveluammatissa, eikä tossa reilun parinkympin iässä enää voi tulla yllätyksenä se ettei joululahjoja tuokaan joulupukki. Nimittäin oikeesti sun läheiset ostaakin ne lahjat. Ja ihan kaupasta vielä. Just sieltä sun duunipaikalta. Joten hommatkaa nyt siellä tiskien takana olevat ihmiset edes vähän sitä joulumieltä. Jos ei kykene imemään sitä sitruunaa sinne pyllyyn ja houkuttelemaan hymyä esiin, niin sitten kandee siinä vaiheessa miettiä vaikka alan vaihtoa.

Kaiken tän jälkeen mua alkoi ottaa kuuppaan suurin osa kauppakeskuksen muista asiakkaista. Suurimmalla osalla oli metrin mittanen vehje otsassa ja hartiat niin kireellä että niitä olis voinut soittaa. Tähän aikaan pitäis laittaa Iltalehteen otsikko "joulu yllättyi kuluttajat". Hei tää joulu on joka vuosi samaan aikaan, tänäkin vuonna lahjoja availlaan sillon 24.12. Kappas, sama päivä kun viime vuonna! Joten hemmetti, jos alkaa punttia kiristää saman tien kun saa sen Toyotan parkkeerattua sinne parkkiruutuun, niin kandee vaikka hankkia ne lahjat aikasemmin. Tai sitten käyttää nettikauppoja! Tai vaikka tyytyä nyt surkeaan kohtaloonsa ja todeta että sössittyä tuli! Liian myöhään jäi, tänäkin vuonna. Ton jälkeen ei voi kun vetää tonttulakin päähän ja hoitaa tarvittavat ostokset kunnialla himaan. Toinen varteenotettava vaihtoehto on huitasta punkkupullo kitusiin ennen ostoskelua. Itse ajattelin mahdollisesti perjantaina toteuttaa tätä taktiikkaa. Tosin ostokset on hoidettu ja punkku avataan kauppojen sulkemisen aikoihin. No pakkohan sitä punkkua on olla ostosten analysoimista varten nääs. Ja tajusinpa että olipas tänään vähän urpoa sakkia liikenteessä. Onneks itse oon niin täydellinen!

Joulumaterialisti

No niin.. Myönnän heti alkuunsa: olen materialisti. Tykkään kauniista asioista, olen tuhlannut laukkuihin elämäni aikana järkyttävästi liian suuren summan rahaa eikä jouluryysis kaupoissa saa mua ahdistumaan. Tää materialisti iskee muhun ikävä kyllä varsinkin näin joulun aikaan. Useimmiten mulla on todellisia ongelmia keksiä itselleni joululahjatoiveita, vaikka kyllähän niitäkin nyt aina alkaa pitkällisen pohdinnan jälkeen löytymään. Mutta kun päästään muiden lahjoihin, niin sitten alkaa kyllä meikäläisen näppejä syyhyttämään siihen malliin, että kaikki valuuttaa vähänkään muistuttava on paras irroittaa mun käsistä ja vähän sukkelaan. Musta on vallattoman ihanaa kierrellä kaupoissa, hypistellä tavaroita ja löytää asioita, joiden tiedän oikeesti olevan mieleisiä saajalleen. Parasta on tietenkin se hetki kun lahjoja avataan. Meidän perheessä joulua on vietetty aina myöhään, lahjat jaetaan hiljalleen ja ne avataan yksi lahja kerrallaan, jokainen vuorollaan. Tossa perinteessä on oikeesti niin ihanaa verkkaista kiirettömyyden tuntua, samalla se lahjansaamisen hetki on oikeesti merkityksellinen, niin saajalle kuin antajallekin. Kaiken muun joulukrääsän hiplaaminen tuottaa mussa myös lapsellisen iloisen mielen, joten jos joskus törmäätte Stokkan jouluosastolla haaveilevan näköiseen ja typerästi virnistelevään naisihmiseen, niin se olen minä.

Monet sanovat aina ettei heillä osteta aikuisille lahjoja, ainoastaan lapsille. Usein toi lausahdus tulee myös jotenkin vähättelevästi, ihan kuin aikuisille lahjojen ostaminen olisi jotenkin noloa tai vähempiarvoista kuin lasten. Siis toki joulu on lasten juhla, en sitä kiellä, mutta kyllä se meillä on aina ollut myös yhtälailla aikuistenkin juhla. Muistan jo pienestä pitäen kuinka iskä hemmotteli äitiä ostamalla ihania lahjoja, esimerkiksi hajuveden tai toivotut saappaat. Ja toi ajatusmaailma on kyllä siirtynyt meihin lapsiinkin. Musta on ihanaa löytää Pekkikselle jotain kivaa, tykkään ilahduttaa mun vanhempia ja veljeä nappiin osuneilla paketeilla. Eikä niiden lahjojen tartte maksaa järkyttäviä summia, kunhan lahja on saajansa näköinen niin se on sillon ajanut asiansa. Ennen lapsia (siis sillon kun mulla oli vielä ihanaa vapaata aikaa, sosiaalista elämää ja varsinkin rahaa) yllätin mun perheen ostamalla meille yhteisen pitkän viikonlopun Lontooseen. Olin tulostanut paperille kaupungin kirjaimet ja laittanut jokaiselle yhden kirjaimen kirjekuoreen. Illan viimeisenä lahjana annoin kaikille kirjekuoret jotka pyysin avaamaan samaan aikaan. Pekkis tais saada L-kirjaimen, äiskä O:n. Kaikki tuijotteli lappuja hoomoilasina ja alkoivat tuijottaa muiden lappuja. Käskin miettimään sanaa joka kirjaimista muodostuu. Pekkis keksi sanan ensimmäisenä ja möläytti ainoastaan: Lontoo. Se hetki kun kaikki tajusivat meidän lähtevän Lontooseen, oli niin uskomattoman makee, mä pomppasin kiljuen sohvalta ja aloin melkein vollottamaan. :D

Koska mulla ei enää ikinä ole varaa ostaa meidän perheelle matkaa Lontooseen, joudun hakemaan lahjoja melkoisen paljon pienemmällä budjetilla. Onneksi saan tänäkin vuonna ostaa mummin puolesta koko köörin lahjan, joten shoppailtavaa on enemmän. Ja seuraavan kerran kun joku vielä sanoo mulle vähättelevästi, että meillä ei aikuisille lahjoja osteta, niin mä aion sanoa ylpeästi että meilläpä ostetaankin. Ostetaan tänä vuonna ja niin ostetaan muuten ensi vuonnakin.

Tunteiden vuoristorata

Oon aina ollut melko kipakka mutta rauhallinen luonne samaan aikaan. Saatan hermostua nopeasti, mutta lepyn kyllä yhtä nopsasti. Harvoin on tullut Pekkiksenkään kanssa korotettua ääntä, varsinkin kun toi ukko omaa semmoset lehmänhermot, että joskus oon niistä oikeesti kateellinen. Näin ollen meillä ei viimeisen 11 vuoden aikana ole kovin montaa huutomatsia ollut, kun ei kumpikaan ole juuri sen tyylinen. Kun lapset astuvat kuvioihin, niin tämä(kin) asia muuttuu kyllä melko sukkelaan. Jollain lailla tuntuu että kaikki tunteet raivosta onnellisuuteen vahvistuvat ihan järjettömän paljon. Toihan alkaa ikävä kyllä jo raskausaikana, vaikka itse omasta mielestäni oon ollut aika seesteinen raskausaikana, niin kyllä tuli multakin joskus semmosta hormonitekstiä, että morjens. Ja pahintahan siinä on se, että osittain sitä ei vaan kyennyt hillitsemään itseään, vaan se raivo tai liikutus vaan tuli väkisin pintaan kaikkien muiden ihailtavaksi. Parhaiten mulla on jäänyt mieleen Pekkikselle vedetyt jäätävät raivarit Meuskan odotusaikana. Pekkis oli ollut viettämässä poikain kanssa iltaa ja seuraavana päivänä kertoi omasta mielestään hyvää läppää siitä, kuinka olivat bonganneet jostain myytävänä olleen pienlentokoneen. Siitähän oli sitten poikien kesken saatu hyvät naurut, josko ostaisivat kimppaan pienlentokoneen! No juttuhan oli täysin vitsiä eikä kukaan tosissaan miettinyt mitään lentokoneen ostoa. Mutta kun Pekkis tätä juttua mulle kertoi, niin mä tunsin kuinka raivo oikeesti vaan alko kuohumaan mun pään sisällä samaa tahtia pullistuvan otsasuonen kanssa. Siis v***u kuka urpo miettii lentokoneen ostoa? Kenellä muka teistä on lentolupakirja? Mitä tommonen maksaa ja kenellä siihen on muka rahaa? Siis mitä h****ttiä?? Vedin asiasta niin kauheet (ja omasta mielestäni tietenkin aivan aiheelliset) raivarit, että mua vajaan kolmen vuoden jälkeen oikeesti hävettää edelleen. Toi antoi ikävä kyllä vaan esimakua siitä mitä tuleman piti..

Kun saa kakaroita, niin tunteellisuus ja empatiahommat nousee aivan uusiin sfääreihin. Oon kyllä aina ollut aika tunteellinen, mutta lasten myötä musta on tullut kunnon pillittäjä! Veljen häissä jouduin tekemään mun puheen powerpointmuotoon, sillä en kyennyt sanomaan mitään. Mulla oli esitykseen olemassa hyvä kolmen lauseen alustuskin, mutta ehdin sanomaan ainoastaan "hyvä hääpari ja häävieraat..", kunnes kyynelkanavat aukes. Viitoin vaan siis bestmania starttaamaan shown. Omaksi puolustukseksi täytyy kyllä todeta shown olleen menestys, mun lisäksi lähes kaikki vieraatkin pyyhkivät silmiään!

Samoin kummitytön 10-vuotisjuhliin kirjoitettu puhe yllättäen siirtyi tytön äidin luettavaksi, koska musta ei ollut puhumaan kahta lausetta enempää. Samoin kaikki ohjelmat suurimmasta pudottajasta Walking Deadiin saa kyynelkanavat auki. Pahinta on katsoa omaa nukkuvaa mukulaa, joka on tietenkin omasta vanhemmasta maailman täydellisin olento. Samoin kaikki uudet opitut taidot konttaamisesta ensimmäisiin askeliin on takuuvarma tirauttamisen paikka. Tirauttamisen kanssa yhtälailla käsikkäin kulkee suunnaton ylpeys. On se meidän tyttö niin viisas kun oppi kävelemään. Ja kun löysi omat varpaansa, ai että! Ekat pissat pottaan on vähintään vartin tuuletusten paikka, kakkahommista puhumattakaan. Kauhulla odotan jo päiväkodin ja koulun kevätjuhlia tai jouluhommia, täytynee alkaa hyvissä ajoin testaamaan 100% varmaa ripsaria ja etsimään joku ihmetökötti, joka peittää alleen mun itkun punerruttamat kasvot. Hävettää skidisti jo valmiiksi.

Jos tunteellisuus ja ylpeys omaa jälkikasvua kohtaan huitelee taivaissa, niin yhtälailla siellä menee raivo! En ole elämässäni koskaan tuntenut niin jäätävää kiukkua, raivoa, ketutusta, ärsytystä, voimattomuudentunnetta ja välillä jopa vihaa kun nyt lasten kanssa. Kiukutteleva ja temppuileva mukula saa välillä oikeesti raivonappulat niin kaakkoon, että tekis mieli oikeesti heivata jokaikinen spagettilautanen pitkin keittiön seiniä. Muutamat kerran oon kävellyt toiseen huoneeseen, napannut tyynyn ja kirkunut suoraa huutoa siihen tyynyyn. Joskus meidän tyynyraukat ovat saaneet myös kyytiä kun oon mätkinyt niillä sänkyä. Tommosen puhdistavan 20 sekunnin tunteiden tuuletuksen jälkeen sitä on kyennyt taas kävelemään pelipaikoille yrittämään rakentavaa kasvatusta noiden kahden kanssa. Väsymys myös on luonnollisesti omiaan nostamaan sitä kiukkua päälle, yliväsyneenä sitä on vaikeempaa hillitä itseään ja niitä raivontunteita. Pitkät päikkärit tai yksi paremmin nukuttu yö onneksi jo helpottaa tota aikalailla. Siltikin sitä joskus ajattelee olevansa saletisti ainoa mutsi maailmassa, jolla tuppaa pinna palamaan mukuloiden kanssa. Nopea kyselykierros mutsiystävien kesken onneksi palauttaa maan pinnalle ja voi hyvillä mielin todeta olevansa ihan niinkuin kaikki muutkin mutsit.

Näiden tunteiden lisäksi eniten voimistuu ehkäpä pelko ja huoli. Pelko siitä että saahan noista kasvatettua tulevaisuudessa fiksuja ja omillaan pärjääviä teinejä ja aikuisia. Pelko etteivät koskaan tekisi lopullisia vääriä valintoja, että osaisivat erottaa tosipaikan tullen oikean ja väärän. Ja se takaraivossa jäytävä pelko kun ne mennä viilettää pitkin pihoja, kiipeilevät seinillä ja hyppivät päälleen alas pöydiltä. Menettämisen pelko. Vaikka en mä semmosia usein oikeesti mieti, mutta silti välillä tulee niin järjettömän vahva pelko, tuntuu kun se salpaisi hengityksen. Että mitä jos joskus sattuiskin jotain, että toinen tai kauheimmassa tapauksessa molemmat mun lapset vietäisiin multa pois? Miten sitä voisi jatkaa elämää enää sen jälkeen? Ja huoli kun lapsi on sairas, mitä jos se onkin jotain vakavaa? Miten sitä osaisi vakavan paikan tullen olla sen verran vahva, että ei romahtaisi kokonaan, vaan jaksaisi olla aikuinen ja kantaa harteillaan sen pienen ja hennon ihmisen. Ja niiden vastaparina toivo siitä tulevaisuudesta. Että mitä kaikkea sitä toivois noille tulevaisuudessa. Omissa käsissä on ainoastaan antaa hyvät eväät elämään, opettaa se oikea ja väärä, opettaa luottamaan omiin siipiinsä. Ja että osais opettaa sen, että joskus on pakko laittaa silmät kiinni ja vaan hypätä, kyllä se elämä aina kantaa kuitenkin. Jäätävä määrä tunteita, niin isoja ja suuria ettei niitä aina edes pysty käsittelemään. Onneksi sitä oppii noiden kahjopäiden kanssa niistä tunteistakin joka päivä. Jonain päivänä mä oon niissäkin konkari. Tai jos en oo, niin oonpa ainakin kaikkia niitä fiiliksiä rikkaampi!

Korvaamaton, minäkö?

Äitinä sitä aina kuvittelee olevansa korvaamaton. Ja kyllä, olenhan mä jollain lailla omille lapsilleni aivan ehdottoman tärkeä ja korvaamaton, ei kukaan voisi tällä hetkellä mun paikkaa ottaa, eikä tietenkään pidäkään. Mutta missä menee se korvaamattomuuden raja? Kuinka tiukasti mä voin pitää omat lapseni vain itselläni? Tällä tarkoitan siis hoitohommia, kuinka usein on ihan ok laittaa muksut hoitoon, kenelle ne nyt voi jättää ja mikä on tarpeeksi hyvä syy pyytää hoitoapua?

Mä oon ollut jo Meuskan syntymästä saakka aivan umpisurkea jättämään sitä hoitoon, Enskan syntymä ei nyt ainakaan ole parantanut tätä mun surkeutta. Meuska on tietty ollut hoidossa säännöllisesti, mutta vain ja ainoastaan isovanhemmillaan. Silloinkin sinne jätettäessä mietin aina pääni puhki, että kehtaankohan nyt pyytää hoitoapua. Eihän mulla sitten ehkä olekaan niin tärkeetä menoa kuitenkaan, että tarttis nyt vaivata ja pyytää. Että jos sittenkin vaan peruisin tai jättäisin menemättä. Ja mitähän ne mummitkin nyt miettii, kun taas pitäisi ottaa toi hulivili sinne pyörimään, viime kerrastakin on vasta kaksi viikkoa. FAIL! Ensinnäkin mä tiedän sen, että noi isovanhemmat on sen verran tiukasti kierrelty jo pikkusormen ympäri, että ne ottavat Meuskan vastaan riemusta kiljuen. Tyyppi on jo sen verran iso, että sen kanssa voi tehdäkin kaikkea kivaa ja useimmiten kiukkuun tai itkuun löytyy heti joku syy, asiat on siis melko helppoja fiksata jo heti alkuunsa, toisin kun ihan pienen vauvan kanssa.

Nyt kun Meuskan viitsin heittää jo jonkun toisen harteille silloin tällöin, niin voin alkaa käymään tätä samaa taistoa oman mieleni kanssa Enskaan liittyen. Enskahan on siitä kovin erilainen, että on ollut viime aikoja lukuunottamatta hyvinkin itkuinen nappula. Ei sitä viitsi jättää itkevää vauvaa kenellekään muulle, en oleta enkä odota kenenkään muun jaksavan kuunnella oman vauvani huutoa, eikä toisaalta tarvitsekaan. Nyt kuitenkin kun Enskasta on kuoriutunut oikeinkin tyytyväinen ja nauravainen pikkuneiti, niin edelleen elän siinä illuusiossa, että en mä sitä nyt kenenkään harteille viitsi tumpata. Mitä jos se alkaakin kovasti itkemään? Tai saa kauheet raivarit? Mitä jos hoitaja ei jaksakaan kuunnella itkua? Tai ei saa Enskaa nukahtamaan? Tässä kohtaa mä kuvittelen olevani (tietenkin Pekkiksen kanssa) aivan ehdottoman korvaamaton. Mutta olenko kuitenkaan? En taida kuitenkaan olla. Tiedän että muutkin pärjäisivät nykyään Enskan kanssa vallan mainiosti, tyyppihän on mitä parhainta seuraa! Nukkuu kellon tarkkuudella kahdet päikkärit päivässä, parhaillaan vetää sikeitä kerralla kolmekin tuntia. Olis tosi rankka hoitokeissi! Ja sitten se syö neljä kertaa päivässä päänsä kokosen annoksen jotain herkkua, esimerkiksi bataattia ja parsakaalia, tulee itsellekin ihan vesi kielelle! Miksi mä silti ajattelen, etten viitsi ketään pyytää muksuvartijaksi vaikka edes siksi aikaa, että päästäis Pekan kanssa leffaan kahdestaan?

Vastaus on ilmiselvä: mussa on vikaa, isosti ja korvien välissä. Oon aikanaan alottanut duunit jo heti yläasteen alkaessa, kun aloin tienaamaan omaa rahaa, niin oma ylpeys ei oikeastaan antanut enää myöden mennä pyytämään vanhemmilta massia. Mähän tienasin rahaa jo itse, joten eihän mulla omasta mielestäni ollut enää oikeutta pyytää rahaa kun erittäin hätätilanteessa. Samoin kun muutin pois himasta, niin joku vimma on ajoi pärjäämään tiukasti omillaan. Oon aina hoitanut omat asiani puhtain paperein ja se on jees, eihän siinä mitään. Mutta toi ajatusmaailma on kantanut myös lastentulon myötä tähän päivään. Mietin, että itsehän mä nää lapset halusin, joten mähän ne silloin myös hoidan. Vaikka olis kuinka tiukkaa, niin muita en sitten häiritse ja anele apua. Näin tekstimuotoon kirjotettuna toi ajatusmaailma näyttää just niin naurettavalta kun se onkin. Ihan kun mä saisin jotain vuoden mutsi- palkintoja, vaikka vetäisin tunnin yöunilla kolme vuotta! Ja mikä sitten mun mielestä voisi olla tarpeeksi hyvä "syy" kysyä Meuskalle ja Enskalle muutaman tunnin hoitopaikkaa? Oma lepääminen tai nukkuminen nyt ei ainakaan! Treenaamisesta aina puhun, se että olisin vienyt tytöt hoitoon oman spinningin ajaksi: totetunut tasan nolla kertaa. Jos on joku tärkeä meno, niin sitten pyydän hoitopaikkaa, vaikka aina sanon että voin kyllä jättää menemättäkin. Tänään Meuska vietti mummilassa laatuaikaa hetken, mitä mä tein sillä aikaa? Kyllä, siivosin. Pesin kuus koneellista pyykkiä, laitoin Pekkiksen tamppaamaan matot, imuroin jokaikisen neliösentin meidän asunnosta kenkäkaapin ja lipastojen alusia myöden, hinkkasin kylppärin, pesin suihkukaapin, moppasin lattiat. Se oli tosin oikeesti aika rentouttavaa. Joskus on kiva siivota rauhassa ilman Meuskaa, se kun kävelee perässä ja sotkee sitä myöten kun mä siivoon.

Mutta siis, kuinka mä pääsen eroon tosta mun vammasta, tai siis teknisesti vammasesta ajatusmaailmasta? Miksi mä ajattelen että mun lapset olisi muille vaivaksi, enhän mäkään täällä jatkuvasti mieti kuinka raskasta niiden kanssa muka on! Joskus tietty on, mutta onhan toi suurin osa ajasta kuitenkin oikeesti tosi nastaa ja kivaa. Miksi mä en kehtaa pyytää hoitopaikkaa vaan ihan sen takia, että voisin nukkua kolmen tunnin päikkärit? Miksi ajattelen että eihän kunnon mutsit tee niin? Tai että kunnon mutsit ei jätä lapsia yökylään paitsi äärimmäisessä hädässä? Urpoa, totaallisen urpoa. Ehkä odotan että joku pyytäisi itse meidän lapsia hoitoon, onpas kinkkistä. Ehkä meen miettimään tätä oman pääni sisäistä ongelmavyyhtiä sohvalle suklaarasian ja viinilasin kera. Pekka on juhlistamassa kaverin kolmekymppisiä. Meidät oli toki kutsuttu molemmat, mutta eihän katsokaas lapsenvahtia voi pyytää pelkän juhlimisen ja pienen ryyppäämisen takia. Tai siis mun mielestä ei voinut, kaikilla muilla oli varmasti tänään paljon tärkeämpääkin tekemistä kuin meidän lasten hoitaminen. Ja ei muuten saletisti ollut. Voihan vitura, tähän asiaan on tultava muutos, myös muilla on oikeus nauttia mun ihanien lasten mahtavan hyvästä seurasta. Tai no, eihän mulla tässä oo kyllä mitään menojakaan tulossa, joten mihin mä sitten edes menisin...

Pros and cons

Tiuku tikittää tällä hetkellä siihen malliin, että noi pikkuneidit saa varmaan kohta potkia hyvillä mielin asuttamaan omia kämppiä. Okei, ehkä tohon on vielä hetken aikaa, mutta ajan kulu kyllä nopeutuu maksimaalisesti sen jälkeen kun saa lapsia. Tai sitten siinä käy vaan niin, että sitä alkaa huomatakin jotenkin oman ikääntymisensä noiden lasten rinnalla. Äh, en mä tiiä! Toisaalta itsehän olen ikuisesti 24- vuotias, joten mikäpä tässä hätänä.

No kuitenkin, tämän ajankulumisen huomaa tällä hetkellä parhaiten varsinkin Enskasta. Tuntuu että kävin vasta eilen aivastamassa tyllerön ulos, nyt se on jo yli puolivuotias eikä mikään vauva enää ollenkaan. Se on jännää kuinka sitä ensin odottaa sen vauvan syntymää, laskee päiviä laskettuun aikaan ja valmistelee itseään siihen, että raskaus voi toki mennä ylikin tosta päivästä ihan reilusti. No kun vauveli vihdoin ja viimein suvaitsee saapua ilostuttamaan vanhempien ja muiden läheisten elämää, niin sitä alkaa miettimään aikaa eteenpäin: "oi kun kiva kun tää kakara tulee sen ja sen verran, sit sen kanssa voi sitä ja sitä, sit se osaa ite sitä ja sitä, jollon siitä seuraa sitä ja sitä." Mutta mikä sitten on se kivoin aika sen lapsen kanssa? Mulla toki ei ole omaa henkilökohtaista äitikokemusta tästä vielä kovin pitkälle, mutta jonkun verran kuitenkin. Tässä jotain plussa- ja miinuspuolia..

- Vastasyntynyt: Mahtava tyyppi, useimmiten nukkuu aika paljon, tämä tietenkin plussaa! Ainoa pikkuhomma on se, että ei välttämättä todellakaan nuku öisin, vaan sammuu alvariinsa ja minne sattuu. Usein uni yllättää kesken syömisen, revi siinä sitten naperolta hinkkiä suusta kesken uuvahduksen. Kun tämän saa tehtyä, nin tyyppi herää siihen kun ruokapalvelu keskeytyikin kesken makoisten unien. Toimiminen näiden kanssa on yleensä melko helppoa, koska perustarpeet on aika helppo hoitaa, riittää kun tyypillä on puhdas vaippa, lämmintä päällä, nukkumapaikka, halia ja hinkkiä tarjolla 24/7. Kun ja jos mukaan astuu mahdolliset ilmavaivat, niin elämä on hanurista. Poppakonsteja ei välttämättä ole, joten tyyppi saattaa huutaa oikeesti sitten tuntitolkulla. Tämä on erittäin suuri miinus. Plussaa taas siitä, että liikkuminen on vielä yleensä mutkatonta ja sujuvaa, tyyppi taintuu useimmiten liikkuviin rattaisiin ja nukkuu suurimman osan shoppailureissusta. Näillä reissuilla saa myös osakseen kohtuuttoman määrän ihastelua, mikäs siinä. Plussaa tulisi toki siitä, jos ihastelun kohde olisi itse äiti, ei vauva. Ne näyttää siis about tältä, tommosia mini-ihmisiä:

- About puolivuotias: Enska on nyt tämmönen! Pahimmista masuvaivoista on yleensä näillä main päästy eroon, joten semmonen mysteerihuuto on vähentynyt radikaalisti. Tilalle on saatu napero, joka on keksinyt että hänestä lähtee ääntä! Näin ollen huutoa, kiekumista, kurlutusta, kikatusta, karjumista, hönötystä, lässytystä ja mongertamista riittää. Tämän ikäinen on myös oppinut pikkuhiljaa osoittamaan omaa tahtoaan, jos joku lelu ei suvaitse tulla paikalle käskystä, niin Enska kyllä kertoo siitä koko taloyhtiölle. Pelkkä hinkkibaari on myös alkanut täydentymään erinäisillä sosemaisilla sapuskoilla. Tää on plussa ja miinus. On nastaa että kakara alkaa syömään muutakin, mutta onhan toi sosepelleily nyt tosi syvältä joskus. Yritä itse tunkea lusikkaa hyrrään porattuun koloon, se on just niin helppoa. Myös liikkeelle pitäisi päästä, jos ei päästä vielä, niin sekin jurppii. Ja kun kieritään ja jäädään päästä jumiin sohvankulmaan, sekin jurppii. Ja sukat jurppii. Ja omat korvat, kun ne ei lähtenyt vielä tänäänkään repimällä irti. Ja se että ei vielä välttämättä pysytäkään itse istumassa, jollon nenä saattaa olla naamalleen kaatumisesta vähän hellänä. Toisaalta elämä on usein aivan mahtavan kivaa, leluiksi kelpaavat semmoset simppelit asiat, kuten leivinpaperin palanen, tyhjä vessapaperihylsy, likainen sukka, sosepurkin kansi tai laturinjohto. Rattaissa yleensä viihdytään vielä pitkiäkin aikoja, kunhan saa istua ja tuijottaa intensiivisesti ohikulkijoita.

 

- 1-1,5 vuoden ikäinen: Liikkeelle on päästy, luojan kiitos. Miinusta on se, että nyt pitää kiivetä joka paikkaan. Yleensä kiipeämisen seurauksena tarttee tulla kuuppa edellä alas sieltä mihin kiivettiin. Oma tahto kasvaa, napero on hiffannut sen, että onkin aika nastaa jos mutsia ja faijaa ei aina uskokaan! Myös kiellettyjen asioiden toistaminen on jees, kenkäkaapin voi tyhjentää vaikka 16 kertaa putkeen ja kattoa kun mutsi pimahtaa, kuinka siistiä! Myös samalla voi alkaa opetella uusia "kuka ton roskiksen levitti tohon lattialle" ja "isi, pliiiiiiis"- ilmeitä. Oman tahdon kanssa samaan aikaan kasvavat omat taidot! Toi oppiikin pikkuhiljaa näyttämään mikä jurppii, mitä haluaa ja mitä ei. Ja parasta: ne oppivat kuin oppivatkin pikkuhiljaa syömään itse! Tosin aika usein jälki sitten näyttää tältä, joten en nyt hetken mietittyäni tiedäkään että onko tää kuinka hyvä homma:

- Parivuotias: Eli Meuskan ikänen. Vitsi nää tyypit on jo konkareita, ne osaa vaikka mitä! Ne yleensä syö ite ainakin suurimma osan safkoista, puhuu jo aika paljon, osaa pukea (ja ikävä kyllä myös riisua) itse. Jaksavat leikkiä itse hetken aikaa ja mikä parasta: jaksavat hetken aikaa katsoa pikkukakkosta iltapäivisin, jotta ehtii tehdä sapuskaa ilman lahkeessa roikkuvaa naperoinvaasiota. Nää voi myös jo valjastaa tekemään kaikenlaisia pikkuaskareita leikin varjolla, Meuskan voi laittaa hakemaan jotain tarpeellisia tavaroita, noutamaan ulkovaatteita, viemään vaatteita lipastoon ja muuta kivaa. Voidaan myös leikkiä imurointia tai astianpesukoneen tyhjennystä. Meuskan voi myös passittaa hauskuuttamaan pikkusiskoa, jotta mutsi saa tyytyväisenä facebookata viisi minuuttia rauhassa. Aaah, täähän onkin hyvä ikä! Kunnes kotiin muuttaa uhmaikäinen, joka ei haluakaan pukea. Eikä riisua. Eikä leikkiä. Siis yhtään mitään. Eikä todellakaan katsoa telkkarista pikkukakkosta. Tai syödä. Tai juoda. Tai nukkua. Eikä todellakaan käydä kylvyssä. Saatika pestä hiuksia! Yritäpä laittaa yövaippaa. Tai toppahousuja. Tai tehdä äkkilähtöä jotta kerkeette neuvolaan. Ei. Eieieieieiei. Sana EI on uusi hittisana. Niin. Jos neidille nyt ei vaan sovi joku äidin sanoma asia, niin sitä kannattaa myös protestoida, sanotaanko vaikka kiljumalla vartti putkeen. Tai läpsimällä, huitomalla, puremalla, rimpuilemalla ja muulla mukavalla. I-hanaa! Kuten kuvista näkyy, niin nää osaa jo vaikka mitä. Vaikka leikkiä meikkaamista, mitäs jätit ne meikit liian reunalle. Hupsis vaan! Myös kuivumassa olevat äidin alusvaatteet on kiva hakea ja sonnustautua niihin. Huokaus.

Koska oon päässyt mun mutsiuralla vasta tähän saakka, niin aika paha tässä on näitä ikäkausia vertailla, että mikä olisi paras tai helpoin. Nopeesti ajateltuna tällä hetkellä parhaalta kuulostaa se ikä, kun noi on voi hellästi taputella sinne omiin koteihin. Sitä odotellessa, ei tässä oo enää kun semmonen 18 vuotta, äkkiähän toi menee!

Elämän parhaat hetket

Tyttöjen tänään vedellessä päikkäreitä aloin käymään läpi vanhoja valokuvia... Se muistojen laajuus meinasi oikeesti räjäyttää mielen, yksi syy ottaa tulevaisuudessa vielä enemmän valokuvia, etten mä koskaan unohtaisi näitä uskomattomia hetkiä mun elämässä, enkä varsinkaan ihmisiä ja asioita niiden takana. Onnen, ilon, riemun, haikeuden, surun, pelon, onnistumisen ja seesteisyyden hetkiä. Niitä jotka tekee elämästä elämän. Pieniä asioita, jotka on tehnyt musta juuri minut, muovannut semmoiseksi kun nykyään olen. En viitsinyt luonnollisesti laittaa suoria kuvia muista kun itsestäni (ja suttuisesta Pekkiksestä), joten tämä rajaa pois luonnollisesti todella ison osan elämän tärkeimpiä hetkiä..

Tässä kuvassa Meuska on juuri syntynyt, ensimmäinen yhteinen päivä. 15 tunnin synnytyksen jälkeen oltiin päästy koko sairaalan vikaan perhehuoneeseen (meinasi muuten mennä rähinäks) tutustumaan toisiimme. Se tunteiden kirjo oli uskomaton, tää valokuva tuo kyyneleet silmiin joka kerta. Kun katselee omaa lastaan ensimmäisiä kertoja, niin se tunne on niin pakahduttava, ettei sille löydy sanoja. Oon kiitollinen että ei tarvitsekaan, tämä kuva kertoo just sen mitä pitääkin.

Täö foto napattiin meidän häämatkalta Firenzestä. Joku oli tiivistänyt elämän iloja harvinaisen järkevään lauseeseen. Ruoka on meidän perheessä ollut mun lapsuudesta lähtien uskomattoman tärkeässä roolissa. Olin jopa ekalla luokalla kirjoittanut äitienpäiväkorttiin "kiitos äiti kun teet niin hyvää ruokaa". Parhaat yhteiset muistot mun perheestä liittyy aina ruokapöytään. Vuosikaudet kokoonnuttiin velipojan kanssa aina vanhemmille sunnuntaisin syömään, samalla kateltiin yleensä jotain urheilua, formulat ja lätkä on varma hitti joka kerta. Nykyään vanhemmat asuttaa mökkiä sen verran tiiviisti joka viikonloppu, että tosta sunnuntaiperinteestä on joutunut aikalailla tinkimään.

Mun ja Pekkiksen hääpäivä kuten kuvasta saattaa päätellä. Päivä oli tietenkin uskomattoman tärkeä, mutta se mikä tästä kuvasta tekee mulle yhden tärkeimmistä, on kummityttöni. Kummityttö on ollut järjettömän suuri osa mun elämää syntymästään saakka, ollaan koettu yhdessä järjettömän paljon kaikkea, reissattu Suomessa ja vuosi sitten vein murun Pariisiin. Olinhan aina luvannut, että sinne me mennään. Meidän kummisuhde on rehellisesti sanottuna varmasti tiiviimpi kuin suurimmalla osalla, haikeudella katselen kuinka mun omasta pienestä on kasvanut jo kunnon esiteini. Samalla ihanaa ja kauheeta. Onneksi mä edelleen olen pop, mutta tuleeko jossain vaiheessa se aika, että mä oonkin jo liian kalkkis ja laimee? Toivottavasti ei, oman kummitytön kautta ymmärsin ensimmäistä kertaa niitä tunteita, joita voi tuntea aikanaan omaa lasta kohtaan.

Tää kuva on vaan niin kaikkea, mitä meidän häät oli.. Kuvaaja otti ton kuvan mun tietämättä ja hyvä niin. Tulee mieleen se jännitys, paniikki ja stressi. Samalla kuitenkin se seesteisyys ja varmuus, että tän mä haluan tehdä ja tää on se kortti mikä mun pitää kääntää, tälle tielle mun kuuluu mennä.

 Meidän mökin terassi. Pakopaikka, jonne voi mennä koska vaan. Toi koko paikka symboloi sitä, mitä mun vanhemmat (varsinkin iskä) on meille rakentanut ja tehnyt. Joskus toi paikka tulee olemaan konkreettisin asia mikä mun vanhemmista jää jäljelle, onneksi siihen aikaan on vielä montamontamonta vuotta.

Mun ja Pekkiksen jalat Australiassa. Ollaan tehty yhdessä kaksi pidempää Australian reissua, nautin joka päivästä! Toi vapaus, nuoruus, hulluus... Huulille nousee väistämättä hymy kun katson tätä kuvaa. Samalla mieleen tulvii kaikki muutkin meidän yhteiset reissut, punaviinit Roomassa, formulat Monzassa, kreisibailaukset Istanbulissa, pizzankuoret Lontoossa.

Aivan järkyttävän hintaiset drinksut Sydneyssä. Löysin mun sielunsiskon Sydneystä. Mentiin juhlistamaan Pekkiksen ja hänen kanssaan meidän reissua hotelli Shangri-Lan ylimmän kerroksen ravintolaan, en todella muista kuinka korkealla toi mesta oli. Sieltä näki kuitenkin koko kaupungin. Auringonlasku oli melko huikea katella tuolla, mutta se ilta mikä meillä oli ton jälkeen oli yksi ehdottomasti parhaimmista illoista mitä oon koskaan viettänyt! Tää kuva kuvastaa myös sitä kaipuuta ja sitä kuinka se yhteys säilyy senkin läpi, vaikka toinen asuu maailman toisella puolella. Jälleennäkeminen on aina riemua täynnä, mutta lähdön aikana kyyneleet on katkeria..

Mä ja Pekkis. Me vaan ollaan me. Se on se mun toinen puoli, tiesin sen ennen kun oltiin puhuttu sanaakaan. Vaikka maailma loppuis, niin Pekkis olis viimesenä siinä.