.

.

tiistai 10. joulukuuta 2013

Elämän parhaat hetket

Tyttöjen tänään vedellessä päikkäreitä aloin käymään läpi vanhoja valokuvia... Se muistojen laajuus meinasi oikeesti räjäyttää mielen, yksi syy ottaa tulevaisuudessa vielä enemmän valokuvia, etten mä koskaan unohtaisi näitä uskomattomia hetkiä mun elämässä, enkä varsinkaan ihmisiä ja asioita niiden takana. Onnen, ilon, riemun, haikeuden, surun, pelon, onnistumisen ja seesteisyyden hetkiä. Niitä jotka tekee elämästä elämän. Pieniä asioita, jotka on tehnyt musta juuri minut, muovannut semmoiseksi kun nykyään olen. En viitsinyt luonnollisesti laittaa suoria kuvia muista kun itsestäni (ja suttuisesta Pekkiksestä), joten tämä rajaa pois luonnollisesti todella ison osan elämän tärkeimpiä hetkiä..


Tässä kuvassa Meuska on juuri syntynyt, ensimmäinen yhteinen päivä. 15 tunnin synnytyksen jälkeen oltiin päästy koko sairaalan vikaan perhehuoneeseen (meinasi muuten mennä rähinäks) tutustumaan toisiimme. Se tunteiden kirjo oli uskomaton, tää valokuva tuo kyyneleet silmiin joka kerta. Kun katselee omaa lastaan ensimmäisiä kertoja, niin se tunne on niin pakahduttava, ettei sille löydy sanoja. Oon kiitollinen että ei tarvitsekaan, tämä kuva kertoo just sen mitä pitääkin.



Täö foto napattiin meidän häämatkalta Firenzestä. Joku oli tiivistänyt elämän iloja harvinaisen järkevään lauseeseen. Ruoka on meidän perheessä ollut mun lapsuudesta lähtien uskomattoman tärkeässä roolissa. Olin jopa ekalla luokalla kirjoittanut äitienpäiväkorttiin "kiitos äiti kun teet niin hyvää ruokaa". Parhaat yhteiset muistot mun perheestä liittyy aina ruokapöytään. Vuosikaudet kokoonnuttiin velipojan kanssa aina vanhemmille sunnuntaisin syömään, samalla kateltiin yleensä jotain urheilua, formulat ja lätkä on varma hitti joka kerta. Nykyään vanhemmat asuttaa mökkiä sen verran tiiviisti joka viikonloppu, että tosta sunnuntaiperinteestä on joutunut aikalailla tinkimään.



Mun ja Pekkiksen hääpäivä kuten kuvasta saattaa päätellä. Päivä oli tietenkin uskomattoman tärkeä, mutta se mikä tästä kuvasta tekee mulle yhden tärkeimmistä, on kummityttöni. Kummityttö on ollut järjettömän suuri osa mun elämää syntymästään saakka, ollaan koettu yhdessä järjettömän paljon kaikkea, reissattu Suomessa ja vuosi sitten vein murun Pariisiin. Olinhan aina luvannut, että sinne me mennään. Meidän kummisuhde on rehellisesti sanottuna varmasti tiiviimpi kuin suurimmalla osalla, haikeudella katselen kuinka mun omasta pienestä on kasvanut jo kunnon esiteini. Samalla ihanaa ja kauheeta. Onneksi mä edelleen olen pop, mutta tuleeko jossain vaiheessa se aika, että mä oonkin jo liian kalkkis ja laimee? Toivottavasti ei, oman kummitytön kautta ymmärsin ensimmäistä kertaa niitä tunteita, joita voi tuntea aikanaan omaa lasta kohtaan.



Tää kuva on vaan niin kaikkea, mitä meidän häät oli.. Kuvaaja otti ton kuvan mun tietämättä ja hyvä niin. Tulee mieleen se jännitys, paniikki ja stressi. Samalla kuitenkin se seesteisyys ja varmuus, että tän mä haluan tehdä ja tää on se kortti mikä mun pitää kääntää, tälle tielle mun kuuluu mennä.




 Meidän mökin terassi. Pakopaikka, jonne voi mennä koska vaan. Toi koko paikka symboloi sitä, mitä mun vanhemmat (varsinkin iskä) on meille rakentanut ja tehnyt. Joskus toi paikka tulee olemaan konkreettisin asia mikä mun vanhemmista jää jäljelle, onneksi siihen aikaan on vielä montamontamonta vuotta.



Mun ja Pekkiksen jalat Australiassa. Ollaan tehty yhdessä kaksi pidempää Australian reissua, nautin joka päivästä! Toi vapaus, nuoruus, hulluus... Huulille nousee väistämättä hymy kun katson tätä kuvaa. Samalla mieleen tulvii kaikki muutkin meidän yhteiset reissut, punaviinit Roomassa, formulat Monzassa, kreisibailaukset Istanbulissa, pizzankuoret Lontoossa.



Aivan järkyttävän hintaiset drinksut Sydneyssä. Löysin mun sielunsiskon Sydneystä. Mentiin juhlistamaan Pekkiksen ja hänen kanssaan meidän reissua hotelli Shangri-Lan ylimmän kerroksen ravintolaan, en todella muista kuinka korkealla toi mesta oli. Sieltä näki kuitenkin koko kaupungin. Auringonlasku oli melko huikea katella tuolla, mutta se ilta mikä meillä oli ton jälkeen oli yksi ehdottomasti parhaimmista illoista mitä oon koskaan viettänyt! Tää kuva kuvastaa myös sitä kaipuuta ja sitä kuinka se yhteys säilyy senkin läpi, vaikka toinen asuu maailman toisella puolella. Jälleennäkeminen on aina riemua täynnä, mutta lähdön aikana kyyneleet on katkeria..



Mä ja Pekkis. Me vaan ollaan me. Se on se mun toinen puoli, tiesin sen ennen kun oltiin puhuttu sanaakaan. Vaikka maailma loppuis, niin Pekkis olis viimesenä siinä.


Ei kommentteja: