.

.

maanantai 16. joulukuuta 2013

Tunteiden vuoristorata

Oon aina ollut melko kipakka mutta rauhallinen luonne samaan aikaan. Saatan hermostua nopeasti, mutta lepyn kyllä yhtä nopsasti. Harvoin on tullut Pekkiksenkään kanssa korotettua ääntä, varsinkin kun toi ukko omaa semmoset lehmänhermot, että joskus oon niistä oikeesti kateellinen. Näin ollen meillä ei viimeisen 11 vuoden aikana ole kovin montaa huutomatsia ollut, kun ei kumpikaan ole juuri sen tyylinen. Kun lapset astuvat kuvioihin, niin tämä(kin) asia muuttuu kyllä melko sukkelaan. Jollain lailla tuntuu että kaikki tunteet raivosta onnellisuuteen vahvistuvat ihan järjettömän paljon. Toihan alkaa ikävä kyllä jo raskausaikana, vaikka itse omasta mielestäni oon ollut aika seesteinen raskausaikana, niin kyllä tuli multakin joskus semmosta hormonitekstiä, että morjens. Ja pahintahan siinä on se, että osittain sitä ei vaan kyennyt hillitsemään itseään, vaan se raivo tai liikutus vaan tuli väkisin pintaan kaikkien muiden ihailtavaksi. Parhaiten mulla on jäänyt mieleen Pekkikselle vedetyt jäätävät raivarit Meuskan odotusaikana. Pekkis oli ollut viettämässä poikain kanssa iltaa ja seuraavana päivänä kertoi omasta mielestään hyvää läppää siitä, kuinka olivat bonganneet jostain myytävänä olleen pienlentokoneen. Siitähän oli sitten poikien kesken saatu hyvät naurut, josko ostaisivat kimppaan pienlentokoneen! No juttuhan oli täysin vitsiä eikä kukaan tosissaan miettinyt mitään lentokoneen ostoa. Mutta kun Pekkis tätä juttua mulle kertoi, niin mä tunsin kuinka raivo oikeesti vaan alko kuohumaan mun pään sisällä samaa tahtia pullistuvan otsasuonen kanssa. Siis v***u kuka urpo miettii lentokoneen ostoa? Kenellä muka teistä on lentolupakirja? Mitä tommonen maksaa ja kenellä siihen on muka rahaa? Siis mitä h****ttiä?? Vedin asiasta niin kauheet (ja omasta mielestäni tietenkin aivan aiheelliset) raivarit, että mua vajaan kolmen vuoden jälkeen oikeesti hävettää edelleen. Toi antoi ikävä kyllä vaan esimakua siitä mitä tuleman piti..

Kun saa kakaroita, niin tunteellisuus ja empatiahommat nousee aivan uusiin sfääreihin. Oon kyllä aina ollut aika tunteellinen, mutta lasten myötä musta on tullut kunnon pillittäjä! Veljen häissä jouduin tekemään mun puheen powerpointmuotoon, sillä en kyennyt sanomaan mitään. Mulla oli esitykseen olemassa hyvä kolmen lauseen alustuskin, mutta ehdin sanomaan ainoastaan "hyvä hääpari ja häävieraat..", kunnes kyynelkanavat aukes. Viitoin vaan siis bestmania starttaamaan shown. Omaksi puolustukseksi täytyy kyllä todeta shown olleen menestys, mun lisäksi lähes kaikki vieraatkin pyyhkivät silmiään!



Samoin kummitytön 10-vuotisjuhliin kirjoitettu puhe yllättäen siirtyi tytön äidin luettavaksi, koska musta ei ollut puhumaan kahta lausetta enempää. Samoin kaikki ohjelmat suurimmasta pudottajasta Walking Deadiin saa kyynelkanavat auki. Pahinta on katsoa omaa nukkuvaa mukulaa, joka on tietenkin omasta vanhemmasta maailman täydellisin olento. Samoin kaikki uudet opitut taidot konttaamisesta ensimmäisiin askeliin on takuuvarma tirauttamisen paikka. Tirauttamisen kanssa yhtälailla käsikkäin kulkee suunnaton ylpeys. On se meidän tyttö niin viisas kun oppi kävelemään. Ja kun löysi omat varpaansa, ai että! Ekat pissat pottaan on vähintään vartin tuuletusten paikka, kakkahommista puhumattakaan. Kauhulla odotan jo päiväkodin ja koulun kevätjuhlia tai jouluhommia, täytynee alkaa hyvissä ajoin testaamaan 100% varmaa ripsaria ja etsimään joku ihmetökötti, joka peittää alleen mun itkun punerruttamat kasvot. Hävettää skidisti jo valmiiksi.



Jos tunteellisuus ja ylpeys omaa jälkikasvua kohtaan huitelee taivaissa, niin yhtälailla siellä menee raivo! En ole elämässäni koskaan tuntenut niin jäätävää kiukkua, raivoa, ketutusta, ärsytystä, voimattomuudentunnetta ja välillä jopa vihaa kun nyt lasten kanssa. Kiukutteleva ja temppuileva mukula saa välillä oikeesti raivonappulat niin kaakkoon, että tekis mieli oikeesti heivata jokaikinen spagettilautanen pitkin keittiön seiniä. Muutamat kerran oon kävellyt toiseen huoneeseen, napannut tyynyn ja kirkunut suoraa huutoa siihen tyynyyn. Joskus meidän tyynyraukat ovat saaneet myös kyytiä kun oon mätkinyt niillä sänkyä. Tommosen puhdistavan 20 sekunnin tunteiden tuuletuksen jälkeen sitä on kyennyt taas kävelemään pelipaikoille yrittämään rakentavaa kasvatusta noiden kahden kanssa. Väsymys myös on luonnollisesti omiaan nostamaan sitä kiukkua päälle, yliväsyneenä sitä on vaikeempaa hillitä itseään ja niitä raivontunteita. Pitkät päikkärit tai yksi paremmin nukuttu yö onneksi jo helpottaa tota aikalailla. Siltikin sitä joskus ajattelee olevansa saletisti ainoa mutsi maailmassa, jolla tuppaa pinna palamaan mukuloiden kanssa. Nopea kyselykierros mutsiystävien kesken onneksi palauttaa maan pinnalle ja voi hyvillä mielin todeta olevansa ihan niinkuin kaikki muutkin mutsit.

Näiden tunteiden lisäksi eniten voimistuu ehkäpä pelko ja huoli. Pelko siitä että saahan noista kasvatettua tulevaisuudessa fiksuja ja omillaan pärjääviä teinejä ja aikuisia. Pelko etteivät koskaan tekisi lopullisia vääriä valintoja, että osaisivat erottaa tosipaikan tullen oikean ja väärän. Ja se takaraivossa jäytävä pelko kun ne mennä viilettää pitkin pihoja, kiipeilevät seinillä ja hyppivät päälleen alas pöydiltä. Menettämisen pelko. Vaikka en mä semmosia usein oikeesti mieti, mutta silti välillä tulee niin järjettömän vahva pelko, tuntuu kun se salpaisi hengityksen. Että mitä jos joskus sattuiskin jotain, että toinen tai kauheimmassa tapauksessa molemmat mun lapset vietäisiin multa pois? Miten sitä voisi jatkaa elämää enää sen jälkeen? Ja huoli kun lapsi on sairas, mitä jos se onkin jotain vakavaa? Miten sitä osaisi vakavan paikan tullen olla sen verran vahva, että ei romahtaisi kokonaan, vaan jaksaisi olla aikuinen ja kantaa harteillaan sen pienen ja hennon ihmisen. Ja niiden vastaparina toivo siitä tulevaisuudesta. Että mitä kaikkea sitä toivois noille tulevaisuudessa. Omissa käsissä on ainoastaan antaa hyvät eväät elämään, opettaa se oikea ja väärä, opettaa luottamaan omiin siipiinsä. Ja että osais opettaa sen, että joskus on pakko laittaa silmät kiinni ja vaan hypätä, kyllä se elämä aina kantaa kuitenkin. Jäätävä määrä tunteita, niin isoja ja suuria ettei niitä aina edes pysty käsittelemään. Onneksi sitä oppii noiden kahjopäiden kanssa niistä tunteistakin joka päivä. Jonain päivänä mä oon niissäkin konkari. Tai jos en oo, niin oonpa ainakin kaikkia niitä fiiliksiä rikkaampi!



Ei kommentteja: