Oma aika, tuo jokaisen pikkulapsiperheen vanhemman järjissään pitävä voima. Tai okei, ei ehkä kaikkien, mutta suurimman osan ainakin. Ja kyllä, rakastan lapsiani ehdottomasti ja enemmän kuin mitään, ihan niinkuin kaikki muutkin vanhemmat omia lapsiaan. Mutta silti joskus kaipaa hetkeä ilman noita pieniä elämänihastuttajia. Kun on viettänyt koko viikon vaihtaen vaippoja, pyyhkien pukluja, taistellen esiuhmiksen kanssa, yrittäen syöttää adhd-vauvaa ja yrittäen estää jompaa kumpaa hirttämästä itseään Ikea-lampun johtoon, niin muutama tunti ilman muksuja on oikeesti ihan mukavaa. Itelle toi aika on tietenkin nyt pääosin sitä aikaa mitä vietän töissä, mutta jos muuta"vapaata" vielä himasta liikenee, niin tällä hetkellä se tulee aikalailla vietettyä treenatessa. Kyllähän sitä aina kuulee vanhemmista, jotka eivät koskaan käy missään eivätkä juuri vietä aikaa erossa lapsistaan. Useimmiten nämä vanhemmat ovat luonnollisesti naisia, koska äiti on usein se kotiinjäävä osapuoli. Toisaalta toki nostan heille hattua, mutta usein se kotonaoleminen verhotaan äryttävästi uhrautuvan marttyyrin viittaan: "no lapset on kerran vaan niin pieniä, eikä ne kuitenkaan täällä pärjää ilman mua, kuka ne nyt nukkumaan laittaa, entä jos se lapsi ei suostumaan syömään ja kuolee nälkään, en mä ketään kehtaa pyytää, eikä mulla ole kyllä rahaa mitään tehdäkään tai kuka nyt mun kanssa haluais mihinkään lähteäkään, taimutsikskun...". Jos itse päättää ettei koskaan halua käydä missään, niin ei mun mielestä siitä kannata sillon tehdä itselleen säälipisteitä keräävää haavia. Tekosyitä lähtemättömyydelle on oikeesti järjettömän helppo keksiä, mä keksin niitä aikaaan Meuskan kanssa itsekin. Äidin on myös helppo tehdä itsestään muka-korvaamaton, jolloin isä on helppo vähän kerrallaan sysätä syrjään. Pahinta on ehkä se perässä kävely ja jatkuva pieni arvostelu: "älä nyt noin tee, miksi sä nyt noi housut laitoit, ei lounaalla banaania vaan porkkanaa, nyt on taas päikkärit 15 minsaa myöhässä!". Ei ihme jos isä pian alkaa vetäytyä kaikesta mukulanhoidosta ja sen jälkeen äiti voikin nurista pitkin leikkipuistoa kuinka hän ei koskaan pääse mihinkään.
Mä oon ollut alkuhairahduksien jälkeen siinä mielessä itsekäs, että oon ottanut sitä omaa aikaa sillon kun sille on ollut tarve ja joskus vähän enemmänkin. Oon treenannut, käynyt lenkillä, reissannut Pariisiin, siemaillut shamppanjaa, shoppaillut, nauranut kuollakseni, rentoutunut ja unohtanut hetkeksi lasteni olemassaolon monesti tän vajaan kahden ja puolen vuoden aikana. Ja vitsi kun se tekee hyvää!! Noiden keissien jälkeen on oikeesti aina ihan tajuttoman hyvä fiilis, oon saletisti kahden tunnin kahvijuoruilureissun jälkeen tsiljoona kertaa parempi mutsi kun ennen sitä. Koskaan en ajatellut ettei Pekkis pärjäis, eihän sillä oikeestaan ole ollut vaihtoehtoa. Mä oon toki siitä onnekas, että Pekkis on aina ollut mielellään tyttöjen kanssa ja hoitaa ne ainakin yhtä hyvin kun minäkin. Jos olis mun jumppahommista tullut jotain sanomista, niin olisin nakannut kiljuvan muksun isimiehelle kätösiin ja marssinut hyvillä mielin ovesta ulos. Siperia opettaa ja silleen, kyllä se iskä oppii olemaan viimeistään sillon kun on pakko.
Meillä onneksi omaa aikaa saa molemmat, niin minä kun Pekkiskin. Pekkis on nyt pari viikkoa ollut mun töiden takia kotona tyttöjen kanssa ja onhan se ollut jollain lailla opettelua sekin. Vaikka Pekkis on paljon pimujen kanssa kolmistaan ollutkin, niin harvoin mä kuitenkaan oon ollut pois 9 tuntia putkeen. Hyvinhän noi on pärjänneet, mitä nyt kämppä näyttää atomipommin jäljiltä olevalta mun kotiutuessa. Toisaalta se on ihan jees, Pekkis osaa keskittyä tyttöjen päikkäreiden aikaan olelliseen, eli nukkumiseen itsekin. Nyt musta kuitenkin toi meidän iskä oli vapaa-ajan tarpeessa, joten pakkasin pimut ja itseni autoon ja huristeltiin mökille samalla kun Pekkis jäi kotiin. Vaikka Pekkiksen koko viikonloppu töissä meneekin, niin onhan se kiva rötvätä illalla himassa ihan itsekseen joskus. Oikeestaan mun tavote on oikeesti vaan se, että Pekkis joskus lähtee tyttöjen kans mökille ilman mua. Joten mitä tässä nyt sen enempää jeesustelemaan.
.
perjantai 28. helmikuuta 2014
keskiviikko 26. helmikuuta 2014
Hifiä totes mummo!
Tähänkö nyt on tultu? Tsekatkaa nyt:
Pakkohan se on todeta, että näin on tainnut käydä. Löysin itseni tänään duunipäivän jälkeen roudaamassa Meuskan kokosta Fitnesstukun pahvilaatikkoa himaan. Pelottavaa, tää treenaaminen taitaa mennä vähän enemmän hifistelyksi nähtävästi. Mutta ei siinä mitään, täytyyhän ihmisella tavoitteita olla. Kun tuijottaa itseään peilistä ilman kuteita, niin siinä on meikäläiselle tavotetta kerrakseen. Niinkun aikasemmin joskus kirjotin, niin mähän oon tämmönen kenialainen pitkänmatkanjuoksija vartalotyypiltäni: pitkä ja rimpula. Kädet ja jalat on mun iskän mukaan riukukepit. Viehättävää sanoisin. Jos ja kun kroppaan tulee ylimäärästä, niin se kaikki kerääntyy johon jenkkakahvojen seudulle, voin sanoa että aika skidin ärsyttävää! Ja nyt kun alko taas ärsyttää tarpeeksi, niin vetäsin tän treenin uudelle levelille. Herkut on oikeesti muuten jäänyt pois lähes kokonaan, en oikein tiedä mikä ihme mua vaivaa? Kulutan kuitenkin sen verta reilusti, ettei oikeestaan tää proggis kaatuis edes pieneen herkutteluun. Mut kun ei tee mieli!! En mä sitten viitti vaan huvikseen syödä, sehän on täysin urpoa. Panostan siis sitten niihin päiviin, kun oikeesti tekee mieli jotain namiskaa. Joku herkkupäivä kerta viikkoonhan olis nyt aivan mahtavan hienoa, toisaalta en halua enkä oikeestaan edes jaksa alkaa kieltämään itseltäni mitään. Eihän tää mun treeni kuitenkaan mikään Jutan puolen vuoden superdieetti ole, vaan treenaan sen neljä kertaa viikossa ja syön reilusti protskua, vihanneksia ja kasviksia. Tai oikeestaan reilusti kaikkea. Viime viikolla mun työkaveri tuli oikeesti ihmettelemään mun lohisalaatin kokoa. Mun mielestä sellanen reilu parin litran kulho on oikeen passeli lounasmäärä, sen jälkeen jaksaa tehdä taas pari tuntia duunia, jollon alkaa taas vähän hiukomaan, sillon voi jo luontevasti siirtyä välipalan pariin. Sitten kun pääsee kotiin, niin onkin jo taas safka-aika, iltapalaa ei myöskään sovi unohtaa! Niinpä musta oikeesti tuntuu että mä syön koko ajan. Ja en mitään tomaatinkokosia annoksia, joskus ihmettelen miten mun vatsaan edes mahtuu noin paljon ruokaa! Toisaalta mä oon aina ollut "hyvävatsainen", sinne mahtuu lähes mitä vaan. Lohdutan myös itseäni sillä, että jos haluan joskus saada noihin riukukeppihauiksiin edes pienen mantelin kokoisen lihaksen, niin mun on pakko oikeesti alkaa mättämään tota sapuskaa vähän tavotteellisemmin. Onhan tää nyt aika nastaa, tää syöminen on oikeesti tässä ehkä paras juttu, kun kerrankin joutuu oikeen miettimään että nyt pitäis taas syödä. Ehkä mä en koskaan saa isoja lihaksia, mutta saanpa ainakin syyä!
Pakkohan se on todeta, että näin on tainnut käydä. Löysin itseni tänään duunipäivän jälkeen roudaamassa Meuskan kokosta Fitnesstukun pahvilaatikkoa himaan. Pelottavaa, tää treenaaminen taitaa mennä vähän enemmän hifistelyksi nähtävästi. Mutta ei siinä mitään, täytyyhän ihmisella tavoitteita olla. Kun tuijottaa itseään peilistä ilman kuteita, niin siinä on meikäläiselle tavotetta kerrakseen. Niinkun aikasemmin joskus kirjotin, niin mähän oon tämmönen kenialainen pitkänmatkanjuoksija vartalotyypiltäni: pitkä ja rimpula. Kädet ja jalat on mun iskän mukaan riukukepit. Viehättävää sanoisin. Jos ja kun kroppaan tulee ylimäärästä, niin se kaikki kerääntyy johon jenkkakahvojen seudulle, voin sanoa että aika skidin ärsyttävää! Ja nyt kun alko taas ärsyttää tarpeeksi, niin vetäsin tän treenin uudelle levelille. Herkut on oikeesti muuten jäänyt pois lähes kokonaan, en oikein tiedä mikä ihme mua vaivaa? Kulutan kuitenkin sen verta reilusti, ettei oikeestaan tää proggis kaatuis edes pieneen herkutteluun. Mut kun ei tee mieli!! En mä sitten viitti vaan huvikseen syödä, sehän on täysin urpoa. Panostan siis sitten niihin päiviin, kun oikeesti tekee mieli jotain namiskaa. Joku herkkupäivä kerta viikkoonhan olis nyt aivan mahtavan hienoa, toisaalta en halua enkä oikeestaan edes jaksa alkaa kieltämään itseltäni mitään. Eihän tää mun treeni kuitenkaan mikään Jutan puolen vuoden superdieetti ole, vaan treenaan sen neljä kertaa viikossa ja syön reilusti protskua, vihanneksia ja kasviksia. Tai oikeestaan reilusti kaikkea. Viime viikolla mun työkaveri tuli oikeesti ihmettelemään mun lohisalaatin kokoa. Mun mielestä sellanen reilu parin litran kulho on oikeen passeli lounasmäärä, sen jälkeen jaksaa tehdä taas pari tuntia duunia, jollon alkaa taas vähän hiukomaan, sillon voi jo luontevasti siirtyä välipalan pariin. Sitten kun pääsee kotiin, niin onkin jo taas safka-aika, iltapalaa ei myöskään sovi unohtaa! Niinpä musta oikeesti tuntuu että mä syön koko ajan. Ja en mitään tomaatinkokosia annoksia, joskus ihmettelen miten mun vatsaan edes mahtuu noin paljon ruokaa! Toisaalta mä oon aina ollut "hyvävatsainen", sinne mahtuu lähes mitä vaan. Lohdutan myös itseäni sillä, että jos haluan joskus saada noihin riukukeppihauiksiin edes pienen mantelin kokoisen lihaksen, niin mun on pakko oikeesti alkaa mättämään tota sapuskaa vähän tavotteellisemmin. Onhan tää nyt aika nastaa, tää syöminen on oikeesti tässä ehkä paras juttu, kun kerrankin joutuu oikeen miettimään että nyt pitäis taas syödä. Ehkä mä en koskaan saa isoja lihaksia, mutta saanpa ainakin syyä!
maanantai 24. helmikuuta 2014
Siis vertaillahan ei saa..
Kun kaksi tai useampi äiti laitetaan samaan tilaan joko fyysisesti tai virtuaalisesti, niin aina jollain tasolla vertaillaan niiden omien kullannuppujen osaamistasoa niiden toisten äitien silmäterien sirkustaitoihin. "Joko teillä kontataan, johan on mahtavaa. Tää meidän Ella-Aleksi ei vielä edes ryömi katsokaas, sillä ei oo kiire mihinkään." No niin, Ella-Aleksilla ei olekaan kiire mihinkään. Jos mulla pelaisi täyspalvelu pelkästään sillä, että makaisin selälläni lattialla ja pyrkisin samaan aikaan näyttämään söpölle, niin en mäkään oikeesti ehkä jaksais liikauttaa evääkään. Viimeiset liikkumishalut veisi lopullisesti se, että palvelu pelaisi viimeistään siinä vaiheessa kun helisyttäisit naapurinkin ikkunoita 145 desibelin sulosoinnuilla. Tästä voisi vetää aasinsillan siihen, että laiskat mukulat on oikeesti kaikista fiksuimpia. Tyypit on hiffanneet sen, että nastointa on siinä vaiheessa kun joku tekee kaiken sun puolesta.
Mutta koska tämän kirjoituksen ei nyt pitänyt koskea tulevaisuuden älyllisiä toivoja, niin palataan asiaan, eli siis siihen vertailuun. Varsinkin ensimmäisen lapsen kohdalla sitä vertailua tulee harrastettua oikeesti aika paljonkin. Muistan Meuskan aikaan kuinka sivusilmällä jossain vilkuilin muita lapsia ja mietin onkohan mun lapseni nyt normaali kun se ei vieläkään konttaa, vaikka toi toinen samanikäinen suhaa jo raketin lailla pitkin jalkalistoja. Tai kun joku toinen jo sanoi sanoja, vaikka meidän lapsen verbaalinen ulosanti kuulosti äiskältä kolmen viinipullon jälkeen. Onneksi melko pian siihen tottui ja ymmärsi, etteivät kaikki lapset todellakaan kehity joka saralla samaan tahtiin. Toinen lähti vähän aiemmin liikkeelle, toinen taas rupes jutskaamaan aiemmin. Kuitenkin kaikista noista muksuista tuli ihan normaaleja ja ne on ihan samanlaisia vajaa 2,5- vuotiaita pöljändeeroksia kaikki. Vertailua saa toki olla, mutta ei sitä kannattaisi niin kauheen tosissaan ottaa, eikä siitä tosiaan kannata mitenkään huolestua tai olla kateellinen, jos jonkun toisen lapsi keksii jonkun mahtavan taidon ennen jotain toista. Meuskan kohdalla odotin oikeesti intopinkeenä sitä että se lähtee liikkeelle. Nyt Enskan kanssa olin tyytyväinen joka päivä, kun se vielä pysyi paikallaan, sillä elämä oli silloin vielä kovin helppoa. Tiesin aina mistä tyypin löysi, kun sen lattialle laski. Nykyään pimu suhaa sitä vauhtia maha lattiaa viistäen, että joutuu oikeesti jo kasvattamaan silmät selkäänkin. Niinpä nyt odotan jo sitä aikaa kun toi kasvattaa itselleen aivot, eikä suveriinisti konttais alas sängystä suoraan päälleen. Ikävä kyllä siihen aivovaiheeseenkin pääseminen vie oman aikansa, joten ei auta kun matkia maantiekiitäjää ja juosta noiden kahden perässä.
Mutta saako jostain asioista olla sitten kateellinen? Koska mistään noista vauvan taitohommista oikeesti ei kannata olla kade, niin voiko jostain muusta olla? Tai siis esimerkiksi voiko olla edes vähän kateellinen sellainen maailman helpoimman lapsen vanhemmille, kun oma ei sellainen olekaan? Vaikka oma lapsi oikeesti on maailman rakkain eikä sitä ikimaailmassa vaihtais mihinkään, niin kyllä joskus niinä vaikeimpina hetkinä oli vaikea kuulla kuinka jonkun toisen lapset nukkuivat 19 tuntia putkeen yöunia, heräsivät syömään ja vääntämään skeidaa ja ryhtyivät sen jälkeen kuuden tunnin päiväunille. Samaan aikaan oma napero nukkui parhaimmillaan 1,5 tuntia putkeen riippumatta siitä oliko päivä vai yö, oliko syöty tai ei oltu. Pahimpien öiden ja kahden tunnin yöunien jälkeen joskus alkoi olla huumori kaukana varsinkin heikoimpina hetkinä silloin kun sama rumba oli jatkunut kaksi viikkoa putkeen. Silloin sitä oikeasti jotenkin oli katkera ja kateellinen, kun kuuli muiden autuaista yöunista. En oikeastaan halunnut edes kuunnella, vaikka aina toki kuuntelin. Onneksi jossain vaiheessa kun se suoranainen vitutus omista huonoista öistä laantui, niin oppi ajattelemaankin eri lailla. Ei enää jaksanut olla katkera tai vihainen, sitä jotenkin alkoi ajattelemaan niin että jos jonkun muun vauva nukkuu tosi hyvin, niin se ei ole syypää meidän huonoihin uniin, eikä varsinkaan toisinpäin. Onneksi nykyään meilläkin oikeesti nukutaan jo yleensä ihan hyvin, joten noita ihania unitarinoita on jo kivempi kuunnellakin. Mutta silti jatkossa oikeesti ymmärrän hyvin joitain katkeroita ja vähän kadejakin äitejä paremmin. Vaikka siis vertaillahan ei sais..
Mutta koska tämän kirjoituksen ei nyt pitänyt koskea tulevaisuuden älyllisiä toivoja, niin palataan asiaan, eli siis siihen vertailuun. Varsinkin ensimmäisen lapsen kohdalla sitä vertailua tulee harrastettua oikeesti aika paljonkin. Muistan Meuskan aikaan kuinka sivusilmällä jossain vilkuilin muita lapsia ja mietin onkohan mun lapseni nyt normaali kun se ei vieläkään konttaa, vaikka toi toinen samanikäinen suhaa jo raketin lailla pitkin jalkalistoja. Tai kun joku toinen jo sanoi sanoja, vaikka meidän lapsen verbaalinen ulosanti kuulosti äiskältä kolmen viinipullon jälkeen. Onneksi melko pian siihen tottui ja ymmärsi, etteivät kaikki lapset todellakaan kehity joka saralla samaan tahtiin. Toinen lähti vähän aiemmin liikkeelle, toinen taas rupes jutskaamaan aiemmin. Kuitenkin kaikista noista muksuista tuli ihan normaaleja ja ne on ihan samanlaisia vajaa 2,5- vuotiaita pöljändeeroksia kaikki. Vertailua saa toki olla, mutta ei sitä kannattaisi niin kauheen tosissaan ottaa, eikä siitä tosiaan kannata mitenkään huolestua tai olla kateellinen, jos jonkun toisen lapsi keksii jonkun mahtavan taidon ennen jotain toista. Meuskan kohdalla odotin oikeesti intopinkeenä sitä että se lähtee liikkeelle. Nyt Enskan kanssa olin tyytyväinen joka päivä, kun se vielä pysyi paikallaan, sillä elämä oli silloin vielä kovin helppoa. Tiesin aina mistä tyypin löysi, kun sen lattialle laski. Nykyään pimu suhaa sitä vauhtia maha lattiaa viistäen, että joutuu oikeesti jo kasvattamaan silmät selkäänkin. Niinpä nyt odotan jo sitä aikaa kun toi kasvattaa itselleen aivot, eikä suveriinisti konttais alas sängystä suoraan päälleen. Ikävä kyllä siihen aivovaiheeseenkin pääseminen vie oman aikansa, joten ei auta kun matkia maantiekiitäjää ja juosta noiden kahden perässä.
Mutta saako jostain asioista olla sitten kateellinen? Koska mistään noista vauvan taitohommista oikeesti ei kannata olla kade, niin voiko jostain muusta olla? Tai siis esimerkiksi voiko olla edes vähän kateellinen sellainen maailman helpoimman lapsen vanhemmille, kun oma ei sellainen olekaan? Vaikka oma lapsi oikeesti on maailman rakkain eikä sitä ikimaailmassa vaihtais mihinkään, niin kyllä joskus niinä vaikeimpina hetkinä oli vaikea kuulla kuinka jonkun toisen lapset nukkuivat 19 tuntia putkeen yöunia, heräsivät syömään ja vääntämään skeidaa ja ryhtyivät sen jälkeen kuuden tunnin päiväunille. Samaan aikaan oma napero nukkui parhaimmillaan 1,5 tuntia putkeen riippumatta siitä oliko päivä vai yö, oliko syöty tai ei oltu. Pahimpien öiden ja kahden tunnin yöunien jälkeen joskus alkoi olla huumori kaukana varsinkin heikoimpina hetkinä silloin kun sama rumba oli jatkunut kaksi viikkoa putkeen. Silloin sitä oikeasti jotenkin oli katkera ja kateellinen, kun kuuli muiden autuaista yöunista. En oikeastaan halunnut edes kuunnella, vaikka aina toki kuuntelin. Onneksi jossain vaiheessa kun se suoranainen vitutus omista huonoista öistä laantui, niin oppi ajattelemaankin eri lailla. Ei enää jaksanut olla katkera tai vihainen, sitä jotenkin alkoi ajattelemaan niin että jos jonkun muun vauva nukkuu tosi hyvin, niin se ei ole syypää meidän huonoihin uniin, eikä varsinkaan toisinpäin. Onneksi nykyään meilläkin oikeesti nukutaan jo yleensä ihan hyvin, joten noita ihania unitarinoita on jo kivempi kuunnellakin. Mutta silti jatkossa oikeesti ymmärrän hyvin joitain katkeroita ja vähän kadejakin äitejä paremmin. Vaikka siis vertaillahan ei sais..
lauantai 22. helmikuuta 2014
Reffit!
Yhdeksän kuukauden odotus on nyt vihdoin ohi! Ja ei, meille ei ole syntynyt uutta vauvaa, tsiisus sentään. Mutta me kuulkaa käytiin eilen Pekkiksen kans reffeillä, silleen kahdestaan. Ollaan oltu siis muutama kerta yhdessä kemuissa, mutta illat noudattaa sitä maailmanlaajuista yleistä kaavaa: miehet istuu olohuoneessa pelaamassa Xboxia bisseä juoden ja mimmit hengaa keittiössä juoruamassa ja lipittämässä punkkua. Näin ollen noista illoista ei oikein saa mitenkään päin väännettyä semmosta semiromanttista pusutteluiltaa. Eilen asiaan tuli kuitenkin muutos, kun lähdettiin reffaileen ihan keskenään. Mun on nyt heti pakko tässä nyt myöntää, että mä tykkään Michael Bublesta, silleen paljon! Niinpä kun tieto keikasta tuli joskus viime vuonna ilmi, niin Pekkis haki himaan hyvä-aviomies-pisteet ja osti meille liput ja antoi ne mulle joululahjaksi. Keikka oli just niin hyvä kun toivoinkin ja jopa jäyhät suomalaiset innostu menosta kunnolla ja porukka joras katsomoissa jo siihen malliin että järkkärit kävi hätyyttämässä porukkaa pois käytäviltä. Paikalla oli yllättäen lähes yhtä paljon miehiä kuin naisiakin, ehkä ne kaikki muutkin miehet on noudattaneet samaa pisteethimaan- taktiikkaa kun Pekkiskin, niin sen varmaan täytyy olla.
Keikan jälkeen käytiin vielä drinksuilla ja mä sain vihdoin ja viimein mun kauan haaveileman mansikkamargaritan. Olo oli taivaallinen ja hetkeksi pystyttiin molemmat irroittautumaan vanhemmuusroolista ja olla vaan Kiki ja Pekkis. Vaikka meillä molemmilla on omia menoja (eli pääosin treenihommia) joskus reilustikin, niin toi eilinen oli taas hyvä herätys siitä että näitä yhteisiä iltoja vois harrastaa vähän useamminkin kun yhdeksän kuukauden välein. Nyt jälleen virtaa täynnä jaksaa hommailla himassa, duunissa ja lasten kanssa. Aamuherätys neljän tunnin yöunien jälkeenkään ei painanut normaaliin malliin ja pimuja vastassa olikin tänään harvinaisen hyväntuuliset vanhemmat. Niinpä meidän vanhemmuuskaksikko suosittelee vastaavia iltoja teille kaikille muillekin vanhemmille. Ei muuten harmittanut se Suomen lätkähäviökään enää illalla kauheesti. Joten hei, not bad!
Ja hei vaikka ei asiaan kuulukaan, niin kattokaa toi vika kuva. Hiukka nerokas idea, mä haluun tehdä mökille tommosen!! Tai kaks. Tai oikeestaan mä suunnittelen ja iskä tekee sit, vaikka ei tossa ole edes homma eikä mikään. Vaikka pitäähän se nyt maalata ja vähän tuunata. Ja olishan tässä edelleen tekemättä se meidän remppakin.. Isi kiittää.
Keikan jälkeen käytiin vielä drinksuilla ja mä sain vihdoin ja viimein mun kauan haaveileman mansikkamargaritan. Olo oli taivaallinen ja hetkeksi pystyttiin molemmat irroittautumaan vanhemmuusroolista ja olla vaan Kiki ja Pekkis. Vaikka meillä molemmilla on omia menoja (eli pääosin treenihommia) joskus reilustikin, niin toi eilinen oli taas hyvä herätys siitä että näitä yhteisiä iltoja vois harrastaa vähän useamminkin kun yhdeksän kuukauden välein. Nyt jälleen virtaa täynnä jaksaa hommailla himassa, duunissa ja lasten kanssa. Aamuherätys neljän tunnin yöunien jälkeenkään ei painanut normaaliin malliin ja pimuja vastassa olikin tänään harvinaisen hyväntuuliset vanhemmat. Niinpä meidän vanhemmuuskaksikko suosittelee vastaavia iltoja teille kaikille muillekin vanhemmille. Ei muuten harmittanut se Suomen lätkähäviökään enää illalla kauheesti. Joten hei, not bad!
Ja hei vaikka ei asiaan kuulukaan, niin kattokaa toi vika kuva. Hiukka nerokas idea, mä haluun tehdä mökille tommosen!! Tai kaks. Tai oikeestaan mä suunnittelen ja iskä tekee sit, vaikka ei tossa ole edes homma eikä mikään. Vaikka pitäähän se nyt maalata ja vähän tuunata. Ja olishan tässä edelleen tekemättä se meidän remppakin.. Isi kiittää.
keskiviikko 19. helmikuuta 2014
Mä uranainen oon...
Nyt on taputeltu sitten ensimmäiset työpäivät. En etukäteen osannut edes kauheesti jännitellä töihinpaluuta, vaikka vähän haikeus olikin. Sinne ne pallopäät jäi nukkumaan kun mä suuntasin maanantaina 6.25 kohti bussipysäkkiä ja hengissä olivat edelleen kun kotiin porhalsin puol neljän korvilla. Tähän väliin haluaisin vielä korostaa, että Mazda on saanut levätä autuaasti joka päivä, sillä mä oon ahkerasti käyttänyt sitä HSL:n sinistä. Oikeesti on aika nastaa mennä bussilla, sillä kerrankin mulla on hetki aikaa lukea ilman että joku kitisee tai känisee. Ja siis tarkotan semmosta oikeeta aikuisten kirjaa, ei 20 sivusta teosta jossa on torakan kokoset kirjaimet. Niistä kun mun lukusaldo on enimmäkseen koostunut parin viime vuoden aikana.
Mutta siis, töissä on oikeesti ollut nastaa. Vielä tuntuu kun olis vähän sillai mennyt salaa lomalle kotielämästää. Tuntuu myös siltä kun olis jotenkin tekemässä vähän jotain kiellettyä, että ottais vähän liikaa omaa aikaa. Urpoa sanon. Päivät menee hujauksessa, tuntuu että pääsee kotiin kun just vasta tullut töihin. On myös mahtavaa saada syödä rauhassa kolme kertaa päivän aikana, mä kun syön aamupalankin vasta töissä, jotta saan hyödynnettyä jokaisen mahdollisen uniminuutin. Puuron ehtii väsää kätevästi sillä aikaa kun koneet avautuu, toi on oikeesti sitä ajan maksimaalista tehokäyttöä. On myös oikeesti kivaa käydä rauhassa pissalla, Meauska kun nykyään haluaa aina tulla samaan aikaan pissalle kun mäkin. Niinpä joskus ihan rauhassa vessassa käyminen on aika nasta homma. Onhan tossa työelämässä muitakin kivoja puolia. Mulla on tietenkin siitä kiva asema, että mä tykkään siitä hommasta mitä teen ja mulla on toimisto täynnä nastoja tyyppejä joiden seurassa voi olla just niin urpo kun mä oon. Kaikille se kun ei ole itsestäänselvyys. Ja kattokaa nyt tätä, mikä autuus:
Mutta onhan siinä tosiaan ollut nyt ne haikeatkin hetkensä. Ensimmäisenä päivänä mä taisin laittaa Pekkikselle ensimmäisen "miten teillä nyt siellä menee?"- viestin ennen kello kahdeksaa. Kello kaksitoista neljän viestin jälkeen Pekkis vihjasi että tekstaripommituksen voi jo lopettaa, koska he aikovat mennä päiväunille. Pieni kateus iski hetkeks. Toka päivä oli jo helpompi, laitoin ekan viesitn ehkä vasta joskus ennen kymmentä. Tuolloin sain vastaukseksi kuvaviestin, jossa paljastui koko köörin olevan puistossa riehumassa, niinku tälleen..
Ikävä iski vasten feissiä kun märkä rätti kun näin sen kuvan. Mietin tietty heti, että oonko mä vaan niin mutsi, että siks tulee toi kuvaikävä.. Vai onko toi miehilläkin?? Pekkiksen mukaan se on joku äitien juttu. No olkoon. Ehkä se ajan myötä vähän helpottaa. Tai sitten heti kun se helpottaa, niin mä jäänkin taas kotiin ja sitten joudun uudelleen töihinpalatessa harjottelemaan sitä kuvaikäväjuttua uudelleen..
Kaikenkaikkiaan töihinpaluu on siis ollut tosi jees, semmonen win-wintilanne meille kaikille tällä hetkellä. Pekkiskin saa "vähän relaa" himassa pimujen kanssa. Eiku miten se nyt meni?
Mutta siis, töissä on oikeesti ollut nastaa. Vielä tuntuu kun olis vähän sillai mennyt salaa lomalle kotielämästää. Tuntuu myös siltä kun olis jotenkin tekemässä vähän jotain kiellettyä, että ottais vähän liikaa omaa aikaa. Urpoa sanon. Päivät menee hujauksessa, tuntuu että pääsee kotiin kun just vasta tullut töihin. On myös mahtavaa saada syödä rauhassa kolme kertaa päivän aikana, mä kun syön aamupalankin vasta töissä, jotta saan hyödynnettyä jokaisen mahdollisen uniminuutin. Puuron ehtii väsää kätevästi sillä aikaa kun koneet avautuu, toi on oikeesti sitä ajan maksimaalista tehokäyttöä. On myös oikeesti kivaa käydä rauhassa pissalla, Meauska kun nykyään haluaa aina tulla samaan aikaan pissalle kun mäkin. Niinpä joskus ihan rauhassa vessassa käyminen on aika nasta homma. Onhan tossa työelämässä muitakin kivoja puolia. Mulla on tietenkin siitä kiva asema, että mä tykkään siitä hommasta mitä teen ja mulla on toimisto täynnä nastoja tyyppejä joiden seurassa voi olla just niin urpo kun mä oon. Kaikille se kun ei ole itsestäänselvyys. Ja kattokaa nyt tätä, mikä autuus:
Mutta onhan siinä tosiaan ollut nyt ne haikeatkin hetkensä. Ensimmäisenä päivänä mä taisin laittaa Pekkikselle ensimmäisen "miten teillä nyt siellä menee?"- viestin ennen kello kahdeksaa. Kello kaksitoista neljän viestin jälkeen Pekkis vihjasi että tekstaripommituksen voi jo lopettaa, koska he aikovat mennä päiväunille. Pieni kateus iski hetkeks. Toka päivä oli jo helpompi, laitoin ekan viesitn ehkä vasta joskus ennen kymmentä. Tuolloin sain vastaukseksi kuvaviestin, jossa paljastui koko köörin olevan puistossa riehumassa, niinku tälleen..
Ikävä iski vasten feissiä kun märkä rätti kun näin sen kuvan. Mietin tietty heti, että oonko mä vaan niin mutsi, että siks tulee toi kuvaikävä.. Vai onko toi miehilläkin?? Pekkiksen mukaan se on joku äitien juttu. No olkoon. Ehkä se ajan myötä vähän helpottaa. Tai sitten heti kun se helpottaa, niin mä jäänkin taas kotiin ja sitten joudun uudelleen töihinpalatessa harjottelemaan sitä kuvaikäväjuttua uudelleen..
Kaikenkaikkiaan töihinpaluu on siis ollut tosi jees, semmonen win-wintilanne meille kaikille tällä hetkellä. Pekkiskin saa "vähän relaa" himassa pimujen kanssa. Eiku miten se nyt meni?
sunnuntai 16. helmikuuta 2014
Jännittää, kauhistuttaa ja kaikkea siltä väliltä
Olo on kun ekaluokkalaisella. Huomenna se nimittäin alkaa... Kello on asetettu soimaan 5.40, bussit tsekattu ja laukku pakattu. Tai no ei nyt ihan pakattu, vaatteet on kuitenkin valittu valmiiksi ja muut hommat laitettu hollille. Ja ei, en jännitä töiden alkamista suinkaan niin reilusti että miettisin päivää etukäteen pukeutumistani, vaan lähinnä ajattelin säästää muuta perhettä siltä kaappien koluamiselta ja paniikinomaiselta tavaroiden etsimiseltä joita mun aamut yleensä johonkin lähtiessä on. Varsinkin kun niitä ns. virallisempia aamulähtöjä ei nyt niin kauheen reilusti oo tässä viimeisen kahden vuoden aikana ollut, niin onhan tää nyt hyvä vähän tätä hommaa harjotellakin, eiks je? Ja ktllä, valitsin bussimatkalukemiseksi vaihtoehtosesti nyt kaks kirjaa, katotaan nyt aamulla kumpaan mä päädyn. Vai päädynkö kumpaankaan vai koomailenko dösässä ja hyvällä tuurilla ajan ohi pysäkistäkin.
Mutta kuten aiemmin kirjotin, niin onhan tunnelmat tietty vähän haikeet, tänne noi kaks pallopäätä ja Pekkis jää koisimaan kun mä lähden tarpomaan tonne lumisohjoon aamulla. Toisaalta oon myös innoissani ja musta on kiva mennä töihin. Tiedä nyt sitten tästä, fiilikset on sekavat niinkun mun pää yleensäkin. ;) Mutta, wish me luck, tästä se taas lähtee (seuraavan 11 kuukauden ajaksi siis, jonka jälkeen jään taas "rötvää" himaan).
Mutta kuten aiemmin kirjotin, niin onhan tunnelmat tietty vähän haikeet, tänne noi kaks pallopäätä ja Pekkis jää koisimaan kun mä lähden tarpomaan tonne lumisohjoon aamulla. Toisaalta oon myös innoissani ja musta on kiva mennä töihin. Tiedä nyt sitten tästä, fiilikset on sekavat niinkun mun pää yleensäkin. ;) Mutta, wish me luck, tästä se taas lähtee (seuraavan 11 kuukauden ajaksi siis, jonka jälkeen jään taas "rötvää" himaan).
perjantai 14. helmikuuta 2014
Avoin rakkauskirje
Ystävät. Elämän suola ja sokeri. Missä olisinkaan ilman ystäviäni ja varsinkin mitä ilman olisinkaan jäänyt paitsi?! Oon siitä onnekas, että mun elämään on kulkeutunut erinäisten polkujen kautta kasa upeita ja erilaisia ihmisiä, kaikki uskomattoman rakkaita. Kaikkien kanssa ei tule pidettyä yhteyttä viikottain, tai edes kuukausittain, joidenkin kanssa päivittäin. Osa on kuulunut elämään jo pienestä lapsesta saakka, osa on tullut mukaan lasten myötä. Osan kanssa kemutetaan, joidenkin kanssa sportataan, joidenkin kanssa puuhataan lasten kanssa, osan kanssa ilman. Joidenkin kanssa shopataan, kaikkien kanssa jaetaan elämää ja arkea, juuri sellaisena kuin se on. Itketään, nauretaan, raivotaan, tanssitaan, halataan, juodaan punaviiniä ja puhutaan. Kaikesta; minusta, heistä, elämästä, iloista, suruista, unelmista, menneestä, haaveista, tavoitteista. Muttä missä olisin ilman heitä? Olisin monilta osin tyhjä, ontompi ja miljoonaa muistoa köyhempi. Kun mietin ystäviäni, niin mitä muistan?
Muru, sielunsiskoni ja pahin taisteluparini. Rakkautta, kuin vanhan avioparin. Muistatko kun laitettiin taksimatkan ajaksi punaviiniä puolen litran limupulloon, se oli karseeta! Kuinka ollaan tanssittu aamuun ja siitä seuraavaan iltaan, aiheutettu pahennusta sekä ihastusta. Muistatko kuinka mentiin yhden baarin pipot päässä laivalle, mulla on se pipo vieläkin. On upeaa että uskallan näyttää sinulle kaikki tunteeni ja olet tarpeeksi vahva ottamaan ne vastaan. Kävelen rinnallasi aina, elämähän on vasta alussa!
Kulta, muistatko kun oltiin mökillä mustikassa? Oli muuten hyvät mustikat! Ja parhaat aamupalaleivät. Voisin istua sun vieressä hiljaa koko illan, ilman tarvetta sanoa mitään. Ei tarttisi puhua, kun tietäisit kuitenkin mitä ajattelen. Sun kanssa on rauha, hyvä olla. Ei kiirettä eikä muuta, vaan rauha. Osaat haastaa ja kaivaa esiin niitä asioita joita itse en osaa, kiitos.
Beibs, ollaan yhteydessä joka päivä. Valehtelematta viimeisen kahden vuoden aikana on ollut vamaan alle 10 päivää, ettei ainakin yksi viesti olisi lentänyt puolin ja toisin. Olet innoittaja, vahva ja sitkeä, vahvempi kuin uskotkaan. Avarrat ymmärrystäni ja opetat minua katsomaan asioita uudelta kantilta, joskus jumiudun liiaksi omiin näkökantoihini.
Hani, tiedät musta varmasti enemmän kuin kukaan muu. Tunnet mut pidemmältä ajalta kuin moni muu yhteensä. Olen siitä kiitollinen, että joku tietää mun historiasta niinkin paljon kuin sinä. Olen kiitollinen myös kaikesta mitä ollaan koettu, itkua ja naurua, ikävää ja riemua. Vaikka elämä muuttuu, toivon ettei meidän välinen ystävyys enää koskaan.
Höpsö, olet kuin pirskahteleva kuohuviini rauhallisten punkkujen keskellä. Elämäniloa, empatiaa ja suloista viattomuutta tulvillaan. Kuinka monesti ollaan juteltu sohvannurkkaan hautautuneina teemukit kourassa? Teetä on kulunut varmaan muutama tuhat litraa, niin muuten kyllä sitä punkkuakin. Älä koskaan muutu, ethän? Maailma tarvitsee jonkun joka jaksaa edelleen uskoa ihmisiin tolla kaliiberilla kuin sinä.
En pysty mitenkään kirjoittamaan tähän jotain kaikista upeista, ihanista, vahvoista ja mielettömistä ihmisistä mun elämässä. Kirjoittaisin vielä huomennakin... Tämä on avoin rakkauskirjeeni kaikille ystävilleni. Elämä olisi tyhjää ilman teitä. Olen kiitollinen teistä joka päivä, enemmän kuin tiedättekään.
Muru, sielunsiskoni ja pahin taisteluparini. Rakkautta, kuin vanhan avioparin. Muistatko kun laitettiin taksimatkan ajaksi punaviiniä puolen litran limupulloon, se oli karseeta! Kuinka ollaan tanssittu aamuun ja siitä seuraavaan iltaan, aiheutettu pahennusta sekä ihastusta. Muistatko kuinka mentiin yhden baarin pipot päässä laivalle, mulla on se pipo vieläkin. On upeaa että uskallan näyttää sinulle kaikki tunteeni ja olet tarpeeksi vahva ottamaan ne vastaan. Kävelen rinnallasi aina, elämähän on vasta alussa!
Kulta, muistatko kun oltiin mökillä mustikassa? Oli muuten hyvät mustikat! Ja parhaat aamupalaleivät. Voisin istua sun vieressä hiljaa koko illan, ilman tarvetta sanoa mitään. Ei tarttisi puhua, kun tietäisit kuitenkin mitä ajattelen. Sun kanssa on rauha, hyvä olla. Ei kiirettä eikä muuta, vaan rauha. Osaat haastaa ja kaivaa esiin niitä asioita joita itse en osaa, kiitos.
Beibs, ollaan yhteydessä joka päivä. Valehtelematta viimeisen kahden vuoden aikana on ollut vamaan alle 10 päivää, ettei ainakin yksi viesti olisi lentänyt puolin ja toisin. Olet innoittaja, vahva ja sitkeä, vahvempi kuin uskotkaan. Avarrat ymmärrystäni ja opetat minua katsomaan asioita uudelta kantilta, joskus jumiudun liiaksi omiin näkökantoihini.
Hani, tiedät musta varmasti enemmän kuin kukaan muu. Tunnet mut pidemmältä ajalta kuin moni muu yhteensä. Olen siitä kiitollinen, että joku tietää mun historiasta niinkin paljon kuin sinä. Olen kiitollinen myös kaikesta mitä ollaan koettu, itkua ja naurua, ikävää ja riemua. Vaikka elämä muuttuu, toivon ettei meidän välinen ystävyys enää koskaan.
Höpsö, olet kuin pirskahteleva kuohuviini rauhallisten punkkujen keskellä. Elämäniloa, empatiaa ja suloista viattomuutta tulvillaan. Kuinka monesti ollaan juteltu sohvannurkkaan hautautuneina teemukit kourassa? Teetä on kulunut varmaan muutama tuhat litraa, niin muuten kyllä sitä punkkuakin. Älä koskaan muutu, ethän? Maailma tarvitsee jonkun joka jaksaa edelleen uskoa ihmisiin tolla kaliiberilla kuin sinä.
En pysty mitenkään kirjoittamaan tähän jotain kaikista upeista, ihanista, vahvoista ja mielettömistä ihmisistä mun elämässä. Kirjoittaisin vielä huomennakin... Tämä on avoin rakkauskirjeeni kaikille ystävilleni. Elämä olisi tyhjää ilman teitä. Olen kiitollinen teistä joka päivä, enemmän kuin tiedättekään.
torstai 13. helmikuuta 2014
Antennipääsukupolvi
Kuinka moni muistaa vielä ne vanhat puhelimet, joissa oli se ihana pyöritettävä numerotaulu tai kasettisoittimien kasetit joita pystyi kelaamaan lyijykynällä? Okei, mun ikäluokan lukijoista saletisti kaikki, mutta nuoremmista janttereista ei niitä oikeesti enää kovin moni muista. Meuska tunnistaa vanhan puhelimen puhelimeksi muuten sen takia, että sillä on sellainen mökillä leluna. Ja hyvä lelu onkin. Toimii yhtä hyvin kun vanha tietokoneen irtonäppis. Vaikka mä en nyt itse koe itteäni mitenkään kauheen pahaksi kalkkikseksi, niin iskee sitä jotenkin jonkinasteinen pakokauhu kun yhtäkkiä tajuaakin miten paljon maailma on muuttunut ja mennyt eteenpäin mun lapsuusajoista. Kun kehitys esimerkiksi pelikonsoleiden suhteen starttasi kunnolla käyntiin 80-luvulla, niin sen jälkeen toi tietotekniikan tulitus on ollut kyllä aika haipakkaa menoa. Välihuomautuksena kuitenkin se, että ei vanhaa kunnon 8 bittistä Nintendoa voita mikään Pleikkari tai xbox, niih!
Oon alkanut miettimään että mitähän toi koulunkäynti on sitten kun meidän flikat joskus aikanaan koulutielle astelee? Meidän ala-asteella oli tasan yhdessä luokassa muutama tietokone, jota ei kyllä juurikaan koskaan käytetty. Yläasteellakin osa esitelmistäkin kirjoitettiin vielä käsin, nyt kuulin että mun entiselle ala-asteelle on hankittu oppilaille tabletit. Myös nyt vielä ala-astetta käyttävä kummityttöni esitteli mulle niiden virtuaalioppimisympäristön. Siis onhan kehitys hyvästä ja hienoa, mutta on kai siinä joitain huonojakin puolia? Oon varma että kohta oppikirjoja ei ole varmaan enää ollenkaan, vaan kaikki matsku jotain kirjoitusvihkoja lukuunottamatta siirtyy verkkoon ja tablettien ruudulle. Näin ollen kynät ja kumit voi alkaa siirtymään historian havinan saattelemina kynien hautausmaalle, joten penaalitkin joutaa pois. Samoin nythän myös yo-kirjotukset tulee siirtymään koneelle, Meuskan ja Enskan aikaan varmaan kaikki kokeet tehdään jo päähän asetettavien anturien avulla, jotka osaa lukea sun ajatukset ja siirtää ne jotenkin friikisti suoraan Word-tiedostoon. Sinänsä siistiä, ettei sitten tarttis enää käyttää näppistäkään. Oikeestaan kohta varmaan kaikilla on semmonen joku ihme päähän asennettava häkkyrä, jonka avulla sitten kommunikoidaan ja eletään kaikki sosiaalinen elämä, cool.
Okei, vika lause meni ehkä (vähän) liiotteluksi. Siltikin näitä tekniikkajuttuja tulee mietittyä kotona jo nyt, koska Meuska on ihan tolkuttoman kiinnostunut älypuhelimista, tabletista ja muusta. Tabletti on edelleen Meuskalta aivan nounou eikä siihen oo mitään asiaa koskea. Puhelimesta se saa katsoa kuvia sillon tällön. On hämmentävää kuitenkin miten nopeesti toi oppii tommosta isoa älypuhelinta käyttämään, se selailee tota kun vanha tekijä, kattelee otettuja videoita ja naureskelee itselleen. Parasta hyvia on myös ottaa itsestään kuvia, halleluja ja tervetuloa instagram! Oikeesti toi lapsi osaa pian varmaan käyttää tota masiinaa paremmin kun minä, samoin kun varmaan tulevaisuudessa tablettia, läppäriä ja muuta. Musta tulee siis se kalkkis, joka menee pyytäämään atk-apua sitten noilta teinareilta, ihan niinkun mun omat vanhemmat aikanaan. Voi luoja et alkaa jotenkin ahistaa. Mitähän tää on sitten kun noi on mun ikäsiä, onkohan enää edes tämmösiä puhelimia tai tietokoneita ollenkaan?
Meillä tietty puhelimet ja tietokone on päivittäisessä käytössä, joskus omasta mielestä liikaakin, vaikka pyrinkin rauhottamaan koneen ja puhelimen sillon kun oon tyttöjen kanssa kolmistaan kotona. En halua että muksut joutuu jatkuvaan kattelemaan koneella istuvaa ja puhelimella surffaavaa mutsia, sillä kotona ollessa haluan kuitenkin keskittää huomioni pääasiassa tohon pöljäkaksikkoon. Toki piipahdan koneella ja tsekkaan puhelimen, mutta en juurru hanurista kiinni tohon tietokoneen eteen, vaikka joskus toki niinkin käy. Ehkä sitä täytyy vaan niellä kuitenkin tää elämän eteenpäinmeno ja tekniikan voittokulku ja opettaa sitten aikanaan noille kohtuus ja rajat näiden vempeleiden käytössä. Toivon ettei meidän pimuista tuu niitä, jotka ystävien kanssa kahvilla ollessaan istuu latte toisessa ja puhelin toisessa kädessä. Vaan että noi oppis pitämään sen luurin vaikka laukussa sillon kun toisten kanssa keskustellaan ja keskittymään oikeesti mitä sillä toisella on sanottavaa. Koska onhan se fakta, ettei mikään netti tai mikään iPhone koskaan korvaa niitä oikeita ihmiskontakteja. Ei nyt eikä 20 vuoden päästä, aamen!
Oon alkanut miettimään että mitähän toi koulunkäynti on sitten kun meidän flikat joskus aikanaan koulutielle astelee? Meidän ala-asteella oli tasan yhdessä luokassa muutama tietokone, jota ei kyllä juurikaan koskaan käytetty. Yläasteellakin osa esitelmistäkin kirjoitettiin vielä käsin, nyt kuulin että mun entiselle ala-asteelle on hankittu oppilaille tabletit. Myös nyt vielä ala-astetta käyttävä kummityttöni esitteli mulle niiden virtuaalioppimisympäristön. Siis onhan kehitys hyvästä ja hienoa, mutta on kai siinä joitain huonojakin puolia? Oon varma että kohta oppikirjoja ei ole varmaan enää ollenkaan, vaan kaikki matsku jotain kirjoitusvihkoja lukuunottamatta siirtyy verkkoon ja tablettien ruudulle. Näin ollen kynät ja kumit voi alkaa siirtymään historian havinan saattelemina kynien hautausmaalle, joten penaalitkin joutaa pois. Samoin nythän myös yo-kirjotukset tulee siirtymään koneelle, Meuskan ja Enskan aikaan varmaan kaikki kokeet tehdään jo päähän asetettavien anturien avulla, jotka osaa lukea sun ajatukset ja siirtää ne jotenkin friikisti suoraan Word-tiedostoon. Sinänsä siistiä, ettei sitten tarttis enää käyttää näppistäkään. Oikeestaan kohta varmaan kaikilla on semmonen joku ihme päähän asennettava häkkyrä, jonka avulla sitten kommunikoidaan ja eletään kaikki sosiaalinen elämä, cool.
Okei, vika lause meni ehkä (vähän) liiotteluksi. Siltikin näitä tekniikkajuttuja tulee mietittyä kotona jo nyt, koska Meuska on ihan tolkuttoman kiinnostunut älypuhelimista, tabletista ja muusta. Tabletti on edelleen Meuskalta aivan nounou eikä siihen oo mitään asiaa koskea. Puhelimesta se saa katsoa kuvia sillon tällön. On hämmentävää kuitenkin miten nopeesti toi oppii tommosta isoa älypuhelinta käyttämään, se selailee tota kun vanha tekijä, kattelee otettuja videoita ja naureskelee itselleen. Parasta hyvia on myös ottaa itsestään kuvia, halleluja ja tervetuloa instagram! Oikeesti toi lapsi osaa pian varmaan käyttää tota masiinaa paremmin kun minä, samoin kun varmaan tulevaisuudessa tablettia, läppäriä ja muuta. Musta tulee siis se kalkkis, joka menee pyytäämään atk-apua sitten noilta teinareilta, ihan niinkun mun omat vanhemmat aikanaan. Voi luoja et alkaa jotenkin ahistaa. Mitähän tää on sitten kun noi on mun ikäsiä, onkohan enää edes tämmösiä puhelimia tai tietokoneita ollenkaan?
Meillä tietty puhelimet ja tietokone on päivittäisessä käytössä, joskus omasta mielestä liikaakin, vaikka pyrinkin rauhottamaan koneen ja puhelimen sillon kun oon tyttöjen kanssa kolmistaan kotona. En halua että muksut joutuu jatkuvaan kattelemaan koneella istuvaa ja puhelimella surffaavaa mutsia, sillä kotona ollessa haluan kuitenkin keskittää huomioni pääasiassa tohon pöljäkaksikkoon. Toki piipahdan koneella ja tsekkaan puhelimen, mutta en juurru hanurista kiinni tohon tietokoneen eteen, vaikka joskus toki niinkin käy. Ehkä sitä täytyy vaan niellä kuitenkin tää elämän eteenpäinmeno ja tekniikan voittokulku ja opettaa sitten aikanaan noille kohtuus ja rajat näiden vempeleiden käytössä. Toivon ettei meidän pimuista tuu niitä, jotka ystävien kanssa kahvilla ollessaan istuu latte toisessa ja puhelin toisessa kädessä. Vaan että noi oppis pitämään sen luurin vaikka laukussa sillon kun toisten kanssa keskustellaan ja keskittymään oikeesti mitä sillä toisella on sanottavaa. Koska onhan se fakta, ettei mikään netti tai mikään iPhone koskaan korvaa niitä oikeita ihmiskontakteja. Ei nyt eikä 20 vuoden päästä, aamen!
tiistai 11. helmikuuta 2014
Kun silmäni mä auki saan...
Haikeana tajusin juuri, että tää elämänvaihe kotona on kohta ensimmäiseltä ja pisimmältä osin ohi. Oon ollut kotona nyt vajaa 2,5 vuotta, välissä kävin Pekkiksen isäkuukauden aikana 8 viikkoa töissä ja tein puolisen vuotta keikkaa sillon ja tällön. Pääosin siis kuitenkin oon ollut vaan kotsassa. Ensi maanantaina mun kello soi 5.50 ja mun pitäisi puolessa tunnissa selviytyä ovesta ulos ja bussipysäkille. Okei, laiskoina aamuina saatan varastaa auton. Eli about kahdeksana aamuna yhdeksästä uskon löytäväni itseni Mazdan ratista HSL:n sinisen sijaan.
Olo on tosiaan haikea, oon viettänyt muutamaa aamua lukuunottamatta kaikki aamuni ensin Meuskan, myöhemmin Meuskan ja Enskan, kanssa. Aamut on olleet musta iltahetkien kera parasta antia tässä kotiäidin elämässä. Vaikka usein aamu tulee meillä aina liian aikaisin ja itse olisi valmis nukkumaan vielä vaikka semmosen neljä tuntia, niin ei se harmitus liian vähäisistä yöunista kauaa kestä. Ensin omasta huoneesta kipittää Meuska, sillä on ihan oma tapa avata ovikin, se jotenkin hassusti napauttaa kahvaa (vaikka ovi on siis auki ja raollaan) ja vähän paiskaa ovea ennen kun saa sen auki. Sen jälkeen tyyppi kävelee suvereenisti itsevaltiaan elkein suoraan mun ja Pekkiksen sänkyyn, kapuaa viereen, änkee päänsä meidän tyynyille ja hautautuu peiton alle. Siinä sitten hetki halitaan, kunnes ylimääräinen herkistely on Meuskan mielestä jo hoidettu ja on aamutoimien aika. Yleensä tässä vaiheessa Enskan rupattelu paljastaa toisen heränneen lapsen, joten hänet haetaan myös mukaan köllimään. Enska on onneksi siitä kiva, että sen kanssa voi kölliä pidempään, kun se ei pääse vielä niin vikkelästi karkuun. Aion ottaa köllimiskiintiötä täyteen niin pitkään ja paljon kun voin, sillä kohta toi toinenkin kakara pääsee karkuun eikä jaksa enää makoilla sängyssä tekemättä mitään.
Illat on meillä onneksi yleensä aika rauhallisia. Syödään, kylvetään, luetaan kirjaa ja ehkä vielä vähän leikitään. Rytmit on molemmille samat, jollon ite pääsee kaikista helpoimmalla eikä elämä tunnu olevan pelkkää syömistä, nukuttamista ja päikkäreille laittoa. Ideaali-iltoina Pekkiskin on kotona, mutta ei tosiaan töiden takia läheskään aina. Me selvitään kyllä aina ihan mainiosti kolmistaankin, Enska ei tartte kun kipata sänkyyn niin se nukahtaa jossain nanosekunnissa ja Meuskakin yleensä nukahtaa maksimissaan kymmenessä minuutissa. Illalla sänkyyn viedessä oon sanonut molemmille tytöille samat lauseet siitä saakka kun ovat taloon kotiutuneet, oon jotenkin itsekin niin kiintynyt ja rutinoitunut niihin omiin hyvänyöntoivotuksiin, etten pysty laittamaan noita pöljiä edes nukkumaan muuten.
Jatkossa tosiaan iltojen suhteen mikäänhän ei meillä muutu, oon edelleen kotona valtaosan illoista ja saan supista sen saman fraasin noihin pikkusiin korviin joka ilta. Mutta tuunhan mä kaipaamaan noita kiireettömiä aamuja ja sitä unihiekkaa silmistä pyyhkivää taaperoa ja riemunkiljahduksia päästävää vauvaa. Tässä hormonipuuskassa sitä on onnistunut pyyhkimään sen toisen puolen mielestään aikamoisen tehokkaasti, useana aamuna sitä olisi valmis kuristamaan jonkun ensimmäisen puolen tunnin jälkeen. Koska veikkaan huomenna ehkä olevan jälleen se "toisenlainen aamu", niin taidanpa kirjottaa siitä huomenissa. Mielessä on kuitenkin se, ettei toi työpestikään ikuinen ole, kotiinpaluu häämöttää lähempänä kun edes ymmärrän, sillä duunit kestävät vain 11 kuukautta, jonka jälkeen paluu kotiin on jälleen edessä. Kirjotankohan mä muuten 11 kuukauden päästä vastaavaa nyyhkytekstiä mun työpaikalle?
Olo on tosiaan haikea, oon viettänyt muutamaa aamua lukuunottamatta kaikki aamuni ensin Meuskan, myöhemmin Meuskan ja Enskan, kanssa. Aamut on olleet musta iltahetkien kera parasta antia tässä kotiäidin elämässä. Vaikka usein aamu tulee meillä aina liian aikaisin ja itse olisi valmis nukkumaan vielä vaikka semmosen neljä tuntia, niin ei se harmitus liian vähäisistä yöunista kauaa kestä. Ensin omasta huoneesta kipittää Meuska, sillä on ihan oma tapa avata ovikin, se jotenkin hassusti napauttaa kahvaa (vaikka ovi on siis auki ja raollaan) ja vähän paiskaa ovea ennen kun saa sen auki. Sen jälkeen tyyppi kävelee suvereenisti itsevaltiaan elkein suoraan mun ja Pekkiksen sänkyyn, kapuaa viereen, änkee päänsä meidän tyynyille ja hautautuu peiton alle. Siinä sitten hetki halitaan, kunnes ylimääräinen herkistely on Meuskan mielestä jo hoidettu ja on aamutoimien aika. Yleensä tässä vaiheessa Enskan rupattelu paljastaa toisen heränneen lapsen, joten hänet haetaan myös mukaan köllimään. Enska on onneksi siitä kiva, että sen kanssa voi kölliä pidempään, kun se ei pääse vielä niin vikkelästi karkuun. Aion ottaa köllimiskiintiötä täyteen niin pitkään ja paljon kun voin, sillä kohta toi toinenkin kakara pääsee karkuun eikä jaksa enää makoilla sängyssä tekemättä mitään.
Illat on meillä onneksi yleensä aika rauhallisia. Syödään, kylvetään, luetaan kirjaa ja ehkä vielä vähän leikitään. Rytmit on molemmille samat, jollon ite pääsee kaikista helpoimmalla eikä elämä tunnu olevan pelkkää syömistä, nukuttamista ja päikkäreille laittoa. Ideaali-iltoina Pekkiskin on kotona, mutta ei tosiaan töiden takia läheskään aina. Me selvitään kyllä aina ihan mainiosti kolmistaankin, Enska ei tartte kun kipata sänkyyn niin se nukahtaa jossain nanosekunnissa ja Meuskakin yleensä nukahtaa maksimissaan kymmenessä minuutissa. Illalla sänkyyn viedessä oon sanonut molemmille tytöille samat lauseet siitä saakka kun ovat taloon kotiutuneet, oon jotenkin itsekin niin kiintynyt ja rutinoitunut niihin omiin hyvänyöntoivotuksiin, etten pysty laittamaan noita pöljiä edes nukkumaan muuten.
Jatkossa tosiaan iltojen suhteen mikäänhän ei meillä muutu, oon edelleen kotona valtaosan illoista ja saan supista sen saman fraasin noihin pikkusiin korviin joka ilta. Mutta tuunhan mä kaipaamaan noita kiireettömiä aamuja ja sitä unihiekkaa silmistä pyyhkivää taaperoa ja riemunkiljahduksia päästävää vauvaa. Tässä hormonipuuskassa sitä on onnistunut pyyhkimään sen toisen puolen mielestään aikamoisen tehokkaasti, useana aamuna sitä olisi valmis kuristamaan jonkun ensimmäisen puolen tunnin jälkeen. Koska veikkaan huomenna ehkä olevan jälleen se "toisenlainen aamu", niin taidanpa kirjottaa siitä huomenissa. Mielessä on kuitenkin se, ettei toi työpestikään ikuinen ole, kotiinpaluu häämöttää lähempänä kun edes ymmärrän, sillä duunit kestävät vain 11 kuukautta, jonka jälkeen paluu kotiin on jälleen edessä. Kirjotankohan mä muuten 11 kuukauden päästä vastaavaa nyyhkytekstiä mun työpaikalle?
maanantai 10. helmikuuta 2014
Se jol onni on, niin...?
Miksi aikuiset eivät osaa enää iloita elämän hyvistä ja joskus pienistäkin jutuista niinkuin lapset? Siis jotenkin iloitseminen koetaan vähän nolona ja hölmönä. Sanonnan mukaanhan onni tosiaan pitäisi kätkeä, mut en oikein hiffaa et miksi? Siis jos sulla oikeesti on tosi hyvä fiilis ja meno korkeella, niin miksi sitä pitäisi himmailla tai jotenkin häpeillä? Toisaalta tää samahan pätee sitten muuten tasan myös kaikkeen materiaan. Jos naapuri ostaa uuden auton, niin sitä voi sitten pällistellä ja spekuloida ihan yhtiökokouksessa saakka. Siis ensinnäkin: miten jollain voi olla varaa uuteen autoon? Naapurin kundi siis myy kamaa tai se mimmi vähintäänkin harrastaa seuralaisbisnestä, ei muuten täällä kenelläkään oo varaa tommoseen luksukseen. Ja hei c'mon, jos nyt uuden auton ostaa, niin eikai nyt sentään ainakaan AUDIA!? Eiks Volkkari nyt olis ollut ihan passeli vaihtoehto, se on kuitenkin yksi Suomen myydyimmistä merkeistä eikä sen puolesta ehkä ihan niin paljon hyökkää uudenkarheana parkkikselta silmille kun esimerkiksi valkoinen Audi A5 Sportsback. Ja ei, se ei missään nimessä ole se auto minkä tahtoisin, kuka sanoi niin? Meidän Mazda on ihan hyvä, eikä kukaan oikeesti halua valkosta autoa tänne loskaskeidan sekaan. Eihän?
Onneksi lapset ei himmaile eikä häpeile. Meuska on hyvälle päälle sattuesaan (eli oikeesti melkein aina) aika valloittava tapaus. Tyyppi antaa myös onnensä näkyä ja varsinkin kuulua. Toi onneksi pätee myös yleisesti ottaen kaikkiin muihinkin lapsiin, ei tartte kovin pitkään lasten puuhailuja seurata, kun jo alkaa räiskyä. Riittää oikeestaan kun kävelee tohon ulos loskan keskelle ja kattelee hetken lapsia vielä laskukunnossa olevassa pulkkamäessä, niin kyllä kuuluu riemunkiljahdukset muutaman talon yli meille saakka. Samoin uudet lelut on lapsipiireissä ehdottomasti leveilyn paikka, kukaan lapsi ei mene kavereiden tullen piilottamaan sitä uutta maailman supersiisteintä ja yybercooleinta my little ponyaan jonnekin kaapin taakse, vaan sillä kerätään ihastelupisteitä ja varsinkin kateus- ja kuolamittaria punaselle niin pitkään kun keretään. Toisin sanoen siis siihen saakka, kunnes naapurin Oiva-Eveliina saa uuden Barbien.
Mut joo, kauheeta papatusta tää ja eilinen postaus ollut pullollaan. Mutta miks se ilon ja onnen näyttäminen nyt on niin kauheeta? Jos joku hymyilee metrossa itsekseen, niin se on joko aineissa tai avohoitopotilas. Joo, ehkä jotkut on, mutta ei kaikki. Tai olin mä sunnuntaina spinningistä tullessani edelleen niin endorfiinipöllyissä käsittämättömän hyvän tunnin jälkeen, että se varmaan lasketaan jo aineiden vaikutuksenalaisena olevaksi. Mutta tosiaan, jos kaikki jakais sitä omaa hyvää mieltään vaikka 5 prosenttia enemmän ympärilleen, niin se moninkertaistuis aika nopeesti ihan uudenlaisiin mittoihin. Kokeillaanko?
Onneksi lapset ei himmaile eikä häpeile. Meuska on hyvälle päälle sattuesaan (eli oikeesti melkein aina) aika valloittava tapaus. Tyyppi antaa myös onnensä näkyä ja varsinkin kuulua. Toi onneksi pätee myös yleisesti ottaen kaikkiin muihinkin lapsiin, ei tartte kovin pitkään lasten puuhailuja seurata, kun jo alkaa räiskyä. Riittää oikeestaan kun kävelee tohon ulos loskan keskelle ja kattelee hetken lapsia vielä laskukunnossa olevassa pulkkamäessä, niin kyllä kuuluu riemunkiljahdukset muutaman talon yli meille saakka. Samoin uudet lelut on lapsipiireissä ehdottomasti leveilyn paikka, kukaan lapsi ei mene kavereiden tullen piilottamaan sitä uutta maailman supersiisteintä ja yybercooleinta my little ponyaan jonnekin kaapin taakse, vaan sillä kerätään ihastelupisteitä ja varsinkin kateus- ja kuolamittaria punaselle niin pitkään kun keretään. Toisin sanoen siis siihen saakka, kunnes naapurin Oiva-Eveliina saa uuden Barbien.
Mut joo, kauheeta papatusta tää ja eilinen postaus ollut pullollaan. Mutta miks se ilon ja onnen näyttäminen nyt on niin kauheeta? Jos joku hymyilee metrossa itsekseen, niin se on joko aineissa tai avohoitopotilas. Joo, ehkä jotkut on, mutta ei kaikki. Tai olin mä sunnuntaina spinningistä tullessani edelleen niin endorfiinipöllyissä käsittämättömän hyvän tunnin jälkeen, että se varmaan lasketaan jo aineiden vaikutuksenalaisena olevaksi. Mutta tosiaan, jos kaikki jakais sitä omaa hyvää mieltään vaikka 5 prosenttia enemmän ympärilleen, niin se moninkertaistuis aika nopeesti ihan uudenlaisiin mittoihin. Kokeillaanko?
sunnuntai 9. helmikuuta 2014
Toi puhuu mulle?? Äkkiä haneen!
Minkä ihmeen takia Suomessa tuntemattomille puhuminen on edelleen jotenkin jäätävän suuri tabu? Varsinkin näin talviaikaan karvakaulukset on vedetty kyllä niin syvälle pään päälle, ettei sieltä saletisti tartte katella, eikä varsinkaan kuulla, ketään. En mä itsekään siis mikään julkipaasaaja tuolla kodin ulkopuolella ole, mutta kyllä sitä nyt jonkinlaista keskustelua yrittää vääntää tuntemattomankin kanssa, jos niikseen tulee. Tää tuli vaan mieleen tänään, kun spinningtunnilta tullessani totesin pukuhuoneessa Suomen Enni Rukajärven voittaneen hienosti olympiahopeaa. Mun ympärillä oli kolme naista, kaksi käänsi selän ja kolmas totesi "hieno juttu" ja lähti kävelemään pois. Aloin miettimään että onko suomalaiset oikeesti tommosia, vai oliko mulla salaattia hampaiden välissä tai ripsarit luomilla? Vai näytänkö mä jotenkin vaan oudolta? No oli miten oli, niin kyllä vähän tyhmä fiilis jäi. Ehkä jatkossa ymmärrän olla niinkuin valtaosa muistakin, eli ihan hiljaa ja katsella seinille kaikkien muiden tapaan.
Onneksi on yksi suuri ihmisryhmä joka tekee tohon julkipuhumiseen suuren poikkeuksen. Ei tartte olla myöskään mikään Einstein tajutakseen mikä ihmisryhmä on kyseessä, nimittäin lapset. Noi ihanat mukulat, kakarat, muksut, ipanat, naperot, mugelot, minityypit, vaahtosammuttimet tai miksi niitä nyt haluaa kukin kutsua. Ne niin ihanat, mutta oi, jumankauta joskus niin ärsyttävät lapset. Lapset eivät onneksi ymmärrä vielä kauheesti kaunistella eivätkä käyttäytyä meidän aikuisten asettamien normien ja etikettien mukaan. Muutenkin jos lapsi alkaa julkisessa kulkuvälineessä höpötellä vastapäiselle rouvalle, niin hymyt ja jutut ovat lähestulkoon taattuja. Muutenkin lapsille annetaan (oikeutetusti) "anteeksi" monia asioita, joissa aikuiset saisivat saletisti hiukka pahaa silmää jos vetäisivät samaa settiä julkisesti. Näihin voi kuulua esim. seuraavat:
- Lasten on ihan okei laulaa bussissa kuorossa "poika saunoo, kannusta Shamppanjaa, meidän poika on tullut kotiin". Hoitotädin kysymykseen "tietääkö kukaan mitä se shamppanja on?" on myös ihan okei vastata "joo joku kieli se on". Jos viiden äijän Cantores Minoresta muistuttava kuoro vetäis tossa meidän dösälinjalla edellämainittua kipaletta, niin oletus olis se, että kööri on vetänyt sitä kyseistä shamppanjaa vähintään 6 pullollista ennen busaan hyppäämistä.
- On myös ihan okei ihmetellä vastaantulijan ulkonäköä, kertoa mielenkiintoisia juttuja kotielämästä tai tuijottaa vastapäätä istuvaa miestä ilmekään värähtämättä koko metromatkan Kampista Herttoniemeen. "Äiti, miksi tolla naisella on noin isot tissit?", "Isi, miksi toi setä kävelee hassusti", "Meidän äidistä tulee tissimaitoa".. Niin... Meuska on myös varsin kova tuijottamaan, varsinkin pienempänä sen tuijotus oli oikeesti jotain ihan jäätävää, se saattoi istua penkillä ja tuijottaa about kertaakaan silmiä räpäyttämättä vastapäätä istuvaa tyyppiä. Joo, mä tiedän että se on aina ollut vähän outo, kattokaa nyt sen vanhempia.
- Jos olisi lapsi, niin voisin alkaa harrastaa seuraavaa taktiikkaa: "Pekkis, mä haluaisin tän laukun... Ai en saa?"... Lopulta mut löytäisi kirkumasta ja huutamasta Stokkan lattialta vimmaisesti kierien, potkien ja riehuen. Ehkä jopa saisin sen laukunkin?
Niinpä niin. Onhan se nyt oikeesti ihan nastaa, että lapset eivät osaa vielä häpeillä tai ajatella toimintaansa liian analyyttisesti tai liian pitkälle. Tuntuu että tossa(kin) olis meillä aikuisilla vähän opittavaa. Ei se maailma oikeesti siihen kaadu, jos joskus tervehtii dösäkuskia tai vaikka vaihtaa muutaman sanasen jonkun ihan tuntemattoman kanssa. Tai en mä sittenkään tiedä, ehkä sillä onkin hyppykuppa? Shit, äkkiä siis jatkossa haneen!
Onneksi on yksi suuri ihmisryhmä joka tekee tohon julkipuhumiseen suuren poikkeuksen. Ei tartte olla myöskään mikään Einstein tajutakseen mikä ihmisryhmä on kyseessä, nimittäin lapset. Noi ihanat mukulat, kakarat, muksut, ipanat, naperot, mugelot, minityypit, vaahtosammuttimet tai miksi niitä nyt haluaa kukin kutsua. Ne niin ihanat, mutta oi, jumankauta joskus niin ärsyttävät lapset. Lapset eivät onneksi ymmärrä vielä kauheesti kaunistella eivätkä käyttäytyä meidän aikuisten asettamien normien ja etikettien mukaan. Muutenkin jos lapsi alkaa julkisessa kulkuvälineessä höpötellä vastapäiselle rouvalle, niin hymyt ja jutut ovat lähestulkoon taattuja. Muutenkin lapsille annetaan (oikeutetusti) "anteeksi" monia asioita, joissa aikuiset saisivat saletisti hiukka pahaa silmää jos vetäisivät samaa settiä julkisesti. Näihin voi kuulua esim. seuraavat:
- Lasten on ihan okei laulaa bussissa kuorossa "poika saunoo, kannusta Shamppanjaa, meidän poika on tullut kotiin". Hoitotädin kysymykseen "tietääkö kukaan mitä se shamppanja on?" on myös ihan okei vastata "joo joku kieli se on". Jos viiden äijän Cantores Minoresta muistuttava kuoro vetäis tossa meidän dösälinjalla edellämainittua kipaletta, niin oletus olis se, että kööri on vetänyt sitä kyseistä shamppanjaa vähintään 6 pullollista ennen busaan hyppäämistä.
- On myös ihan okei ihmetellä vastaantulijan ulkonäköä, kertoa mielenkiintoisia juttuja kotielämästä tai tuijottaa vastapäätä istuvaa miestä ilmekään värähtämättä koko metromatkan Kampista Herttoniemeen. "Äiti, miksi tolla naisella on noin isot tissit?", "Isi, miksi toi setä kävelee hassusti", "Meidän äidistä tulee tissimaitoa".. Niin... Meuska on myös varsin kova tuijottamaan, varsinkin pienempänä sen tuijotus oli oikeesti jotain ihan jäätävää, se saattoi istua penkillä ja tuijottaa about kertaakaan silmiä räpäyttämättä vastapäätä istuvaa tyyppiä. Joo, mä tiedän että se on aina ollut vähän outo, kattokaa nyt sen vanhempia.
- Jos olisi lapsi, niin voisin alkaa harrastaa seuraavaa taktiikkaa: "Pekkis, mä haluaisin tän laukun... Ai en saa?"... Lopulta mut löytäisi kirkumasta ja huutamasta Stokkan lattialta vimmaisesti kierien, potkien ja riehuen. Ehkä jopa saisin sen laukunkin?
Niinpä niin. Onhan se nyt oikeesti ihan nastaa, että lapset eivät osaa vielä häpeillä tai ajatella toimintaansa liian analyyttisesti tai liian pitkälle. Tuntuu että tossa(kin) olis meillä aikuisilla vähän opittavaa. Ei se maailma oikeesti siihen kaadu, jos joskus tervehtii dösäkuskia tai vaikka vaihtaa muutaman sanasen jonkun ihan tuntemattoman kanssa. Tai en mä sittenkään tiedä, ehkä sillä onkin hyppykuppa? Shit, äkkiä siis jatkossa haneen!
perjantai 7. helmikuuta 2014
Nynne alko!
Neljän vuoden odotus on jälleen ohi, kun olympialaiset pärähti käyntiin tänään. Oon täysin urheilufanaattinen ja pystyisin kevyesti tuijottamaan kisoja telkkarista aamusta iltaan kolmen viikon ajan. Siis oikeesti kevyesti! Mutta koska kisat alkoi tänään, niin pitihän sitä juhlistaa. Kokkailtiin vähän spesiaalimpaa herkkua ja lopeteltiin ilta vaniljapassionpannacotalla. Tavote oli viikonlopun aikana treenata vähän enemmänkin, mutta en mä varmaan nyt kerkee, kun pitää kattoo telsusta noita kisoja. No eiks se oo reeniä se penkkiurheilukin? ;) Täytynee myös alottaa tyttöjen opettaminen tavoille jo heti näin nuorena, niin neljän vuoden päästä me voidaan kaikki tuijottaa kisoja telkkariin liimautuneina. Kuinka siistiä!
Näin ollen voin toivottaa byebye sociallife ja hello olympicgames!
Näin ollen voin toivottaa byebye sociallife ja hello olympicgames!
keskiviikko 5. helmikuuta 2014
Haaste, kappas!
Johan, mä sain ensimmäisen haasteeni blogiin liittyen, melkoisen jännää. Kyllähän noita bongailee tuolta blogien seasta paljonkin, hauskaa että semmoinen osui omalle kohdalle. Haasteen mulle päin nakkasi Nea (http://neajanisse.blogspot.fi/2014/02/haaste.html). Mähän oon jo niin kalkkis, etten mä näistä niin tajuakaan, mutta onneksi haasteeseen oli liitetty niin selkeät ohjeet, että mäkin ne hiffasin. Joten ei kai tässä muuta kun pähkäilemään. Juttu menee siis näin:
1. Härvääjä, leijonaemo, läsnäoleva.
2. Intohimoa toteuttaa niitä asioita, joita haluan. Naurua, mutta myös tasapainottavia kyyneleitä.
3. Kuten teksteistä näkyy, niin meillä sekoilee pöljäkaksikko Meuska ja Enska. Niin ja tietty mä ja Pekkis.
4. Bora borralle Pekkiksen kanssa, pimut vois tulla mukaan kanssa. Itseasiassa mukaan vois tulla myös isovanhemmat, niin ne vois vahtia tyttöjä suurimman osan aikaa, jollon me voitais Pekkiksen kanssa keskittyä rötväämiseen. Meillä olis sellanen meren päälle rakennettu oma bungalovi ja pieni ulkoporeamme. Aamupalaksi aina vaan tuoreita hedelmiä ja shamppanjaa.
5. Että sais nukkua vaikka 10 yötä putkeen, se olis hyvä alku. :D
6. Kotsassa pimujen ja Pekkiksen kanssa.
7. Omaa mielenrauhaa, sitä että mun blogia lukiessa lukijoilla olisi yhtä hauskaa kun mulla kirjoittaessa.
8. Sitä että on hyvä olla itsensä kanssa ja omissa nahoissaan. Ettei elä menneessä, muttei myöskään tulevaisuudessa. Elän, ehdottomasti.
9. Yksin ollessa luukutan musiikkia, laulan ja tanssin sekopäisesti. Rakastan myös lukemista, siihen on ikävä kyllä liian vähän aikaa. Ystävät, ah tuo elämän sokeri. Parasta on kaikki mitä voidaan tehdä yhdessä.
10. Suru, se siitä nousee.
11. Rakkaus, ei tartte edes miettiä.
Mun puolesta haaste lähtee seuraaville:
http://perhearkea-anna.blogspot.fi/
http://latkavaimonblogi.wordpress.com/
http://ihanankarmea.blogspot.fi/
http://vauvanaskeleet.blogspot.fi/
http://pienenhiirulaisenodotus.blogspot.fi/
http://pienivahvaote.blogspot.fi/
http://nuapurissa.blogspot.fi/
http://aiminakoaiti.blogspot.fi/
http://justbabythings.blogspot.fi/
http://heculina.blogspot.fi/
http://kotiaitikoulu.blogspot.fi/
No niin, siinähän sitä taas. Nastaahan tää oli, en mä taidakaan olla niin vanha.
1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän tulee valita 11 bloggaaja, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun tulee kertoa kenet olet haastanut.
6. Kerro kuka sinut haastoi. Ei takaisin haastamista.
Dodii, ja sit vauhtiin :)
11 asiaa minusta
1. Omasta mielestäni "sitku"- elämän eläminen on turhaa.
2. Jos käy euron sidukalla, niin se on sama kuin laittaisi rahaa pankkiin.
3. Jos viineristä syö vain keskustan, niin se on sama kuin olisi laiharilla.
4. Mulla on tajuttoman pitkät koivet, tästä syystä eräs ystäväni kutsuukin mua nimellä "kuusi metriä jalkaa".
5. Tahtoisin osata puhua sujuvasti ainakin kymmentä kieltä.
6. En ole koskaan maistanut tupakkaa.
7. En omista dödöä, koska en haise (ällöä, i know).
8. Sain Pekkikseltä yhtenä vuotena synttärilahjaksi kävelysauvat (mummo, i know senkin).
9. En laula julkisesti. Koskaan. Siis niinkun ikinä.
10. Maailmassa on liikaa ihania laukkuja ja mulla liian vähän rahaa.
11. Luen AINA ruokakauppojen mainokset.
Vastaukseni kysymyksiin:
2. Intohimoa toteuttaa niitä asioita, joita haluan. Naurua, mutta myös tasapainottavia kyyneleitä.
3. Kuten teksteistä näkyy, niin meillä sekoilee pöljäkaksikko Meuska ja Enska. Niin ja tietty mä ja Pekkis.
4. Bora borralle Pekkiksen kanssa, pimut vois tulla mukaan kanssa. Itseasiassa mukaan vois tulla myös isovanhemmat, niin ne vois vahtia tyttöjä suurimman osan aikaa, jollon me voitais Pekkiksen kanssa keskittyä rötväämiseen. Meillä olis sellanen meren päälle rakennettu oma bungalovi ja pieni ulkoporeamme. Aamupalaksi aina vaan tuoreita hedelmiä ja shamppanjaa.
5. Että sais nukkua vaikka 10 yötä putkeen, se olis hyvä alku. :D
6. Kotsassa pimujen ja Pekkiksen kanssa.
7. Omaa mielenrauhaa, sitä että mun blogia lukiessa lukijoilla olisi yhtä hauskaa kun mulla kirjoittaessa.
8. Sitä että on hyvä olla itsensä kanssa ja omissa nahoissaan. Ettei elä menneessä, muttei myöskään tulevaisuudessa. Elän, ehdottomasti.
9. Yksin ollessa luukutan musiikkia, laulan ja tanssin sekopäisesti. Rakastan myös lukemista, siihen on ikävä kyllä liian vähän aikaa. Ystävät, ah tuo elämän sokeri. Parasta on kaikki mitä voidaan tehdä yhdessä.
10. Suru, se siitä nousee.
11. Rakkaus, ei tartte edes miettiä.
Omat kysymykseni tuleville haastetuille:
1. Korkkarit vai lenkkarit? Miksi?
2. Jos voisit lähteä opiskelemaan mitä vain, niin mitä lähtisit?
3. Runebergintorttu vai laskiaispulla? Ja miksi?
4. Elämäsi Top3- hetket?
5. Jos pitäisi valita joko kampaaja vai kokovartalohieronta, niin kumpi?
6. Muistatko aamulla näkemäsi unet?
7. Suurin saavutuksesi?
8. Mitä pelkäät?
9. Lontoo, Pariisi vai Barcelona? Miksi?
10. Osaatko yksin ollessasi laiskotella? Vai meneekö joka kerta esimerkiksi siivoamiseksi?
11. Miksi aloitit bloggaamisen?Mun puolesta haaste lähtee seuraaville:
http://perhearkea-anna.blogspot.fi/
http://latkavaimonblogi.wordpress.com/
http://ihanankarmea.blogspot.fi/
http://vauvanaskeleet.blogspot.fi/
http://pienenhiirulaisenodotus.blogspot.fi/
http://pienivahvaote.blogspot.fi/
http://nuapurissa.blogspot.fi/
http://aiminakoaiti.blogspot.fi/
http://justbabythings.blogspot.fi/
http://heculina.blogspot.fi/
http://kotiaitikoulu.blogspot.fi/
No niin, siinähän sitä taas. Nastaahan tää oli, en mä taidakaan olla niin vanha.
maanantai 3. helmikuuta 2014
Ihana kauhea neuvola
Neuvola- joillekin mukava ja miellyttävä homma, toisille päivän kauhistus. Hyvän neuvolatädin saaminen on kun lottovoitto, niitä huonompia vaihtoehtoja taitaa olla ainakin kuulopuheiden mukaan jaossa reilummin. Neuvolassa ravaaminen alkaa jo raskauden aikana, loppua kohden siellä saa juosta jo viikottain kauhistelemassa vaa'an lukemia, pissimässä tikkuun, tihrustamassa niiden tikkujen väriskaaloja ja pähkäilemässä että voiko se vauva oikeesti puhkaista tiensä ulos äidin kylkikaaren kautta. Synnytyksen jälkeen siellä rampataan mittamassa tulokkaan pituuksia, ihastelemassa painon nousua ja miettimässä hyviä keinoja saada beibeltä hanurikaasut ulos. Vähemmästäkin on selvää, että siellä tulee siis vietettyä melkoisen paljon aikaa, joten suotavaa on jos se neuvolatäti (ja kyllä, tiedän etteivät kaikki todellakaan ole tätejä, mutta näin meillä nyt puhutaan, pahoittelen) on sellanen, jonka kanssa synkkaa edes jollain tasolla. Me ollaan siitä onnekkaita, että meidän kohdalle on osunut kaksi uskomatton ihanaa ja mahtavaa neuvolaTÄTIpersoonaa. Ensimmäinen jäi surkuna eläkkeelle, jollon korvaajaksi saatiin ihan karmea naisihminen. Meillä muuten ei sitten synkannut ollenkaan. Ensimmäisen ajanvarauspuhelun jälkeen olin jo täynnä niin pyhää vihaa, että tiesin jo siinä vaiheessa ettei tää homma vaan toimi. Menin kuitenkin kokeilemaan josko livenä toimis paremmin. Se jäi ensimmäiseksi ja viimeiseksi kerraksi. Onneksi oon ärsyttävä oikeuteni tunteva asiakas, joten laitoin neuvolakauhistuksen vaihtoon saman tien. Korvaajaksi saatiinkin sitten toinen superihana neuvolatätsy.
Suurin osa neuvolatoimintaa on varmaankin kaikenlainen mittaaminen. Ensin mitataan äidin painoa ja verenpainetta. Sitten aletaan mittailemaan sykkeitä ja sf-mittoja. Jos jossain löytyy isompaa häikkää, niin sitä aletaan tutkimaan. Kun vaavi saapuu, niin aletaan mittaamaan sitä vauvaa. Mitataan pituutta, painoa, pään ympärystä ja kaikenlaisia opittuja taitoja. Toki erinäiset mittaukset on oikeesti tosi hyvä juttu ja on hienoa että asioihin puututaan asappina, jos jossain ilmenee jotain huolestuttavaa. Mutta sitten kun mennään näihin käyrähommiin, niin mua alkaa jollain lailla aina vähän naurattamaan ja vähän vihastuttamaankin. Siis mukelon pituudesta ja painosta, niiden suhteesta ja about kaikesta muustakin piirretään semmosta käyrää. Tiettekö laitetaan x- ja y-akseli, sinne sitten vaan asteikoit ja sinne sitten sijoitellaan pisteitä mihin tää meidän pieni pöljä sijoittuu. Sitten jos niissä käyrissä on jotain heittoa, niin se on kauhistelun aihe. Siis musta on jees, että seurataan lapsen omia käyriä. Tiettekö jos pöljä nyt on kasvanut aina tasasesti vaikka 4 senttiä kuussa, niin olishan se outoa jos se kasvu vaikka yhtäkkiä pysähtyis kokonaan pariksi kuukaudeksi. Näitä toki on hyvä katsoa ja sitten tarttua toimeen. Mutta se mikä musta on ärsyttävää, että jos jonku muksu nyt poikkeaa siitä keskikäyrästä suuntaan tai toiseen jonkun neuvolatädin mielestä liikaa, niin siitähän se papatus alkaa.
Ensinnäkin: kuka on määrittänyt nää keskikäyrät ja sanonut niiden olevan nyt se absoluuttinen totuus? Ja kyllä, käyrät on niitä keskikäyriä, eli varmaankin kuvaavat sitä keskimääräisen kokoista suomalaista vauvaa, joka syntyessään on painanut 3,5 kiloa ja omannut hurjan 50 sentin varren. Sitten näiden kaikkien pitäisi kasvaa tietenkin hienosti hyvällä "nollakäyrällä", eli samalla tahdilla kun toivottavasti kaikki muutkin 60 000 samana vuonna syntynyttä lasta. Tolla mittarillahan meistä kaikista pitäisi kasvaa aikuisiälläkin samanpitusia ja kokosia tallaajia? Noh, onneksi meistä kaikista kasvaa ihan omanlaisia ja omankokosia, toisista pidempiä ja toisista lyhyempiä. Meillä on ollut siitä hassut lapset, että ne on tollasia ripakinttuja molemmat. Ne on toisinsanoen hemmetin pitkiä ja saakelin laihoja. Molemmat on porskuttanut semmosilla miinuskäyrillä painon suhteen, että siinä olis rehellisesti 98% Suomen neuvolatädeistä laittanut meidät jo lastenklinikalle tutkimuksiin. Luojan kiitos meidän molemmat (ne ihanat siis) neuvolatädit on omanneet semmosen harvinaisen asian kuin maalaisjärjen! Meidän eka ihana neuvolatäti katsoi kerran mua ja Pekkistä ja totesi Meuskan tulevan vanhempiinsa. Toinen on ehdottoman samoilla linjoilla. Kumpikaan ei stressaa, ei hysterisoi eikä varsinkaan tartuta vanhempiin mitään levottomuutta asiasta. Liikaa kuulee niitä juttuja näistä hysteerisistä käyräntuijottajista, jotka saavat varsinkin ensimmäisen lapsen vanhemmat paniikin partaalle kommenteillaan ja jutuillaan. Faktasti jokainen vanhempi haluaa lapsensa parasta ja jos joku alan ammattilainen alkaa ilmaisemaan epäilyksiä lapsen kasvuun tai muuhun liittyen, niin totta hemmetissä se pelästyttää! Ja mikään asia maailmassa ei oo kauheempaa kun pelko siitä että omalla lapsella saattaiskin olla joku hätänä. Vaikka olin itse aina satavarma siitä että Meuskalla oli kaikki aivan hyvin kovin pienestä elopainosta huolimatta, niin jos vastaan olisi tullut tosi pahasti hysteerinen neuvolaihminen, niin veikkaan että olisin ensimmäisen lapsen äitinä saattanut alkaa huolestua itsekin. Luojan kiitos meidän kohdalle sitä hysteerikkoa ei kuitenkaan osunut, vaan rauhallinen asiansa osaava ammattilainen, joka totesi lapsen olevan varsin normaali, vähän pidempi ja hoikempi vain kuin suurin osa samanikäisistä.
Mutta niin, tosiaan sillä neuvolatädillä oikeesti on merkitystä, se on kuitenkin se ensisijainen paikka missä tiedetään sun lapsesta eniten näin terveydenammattilaisen näkökulmasta. Siellä toivottavasti sama ihminen seuraa lapsen kasvua ja kehitystä ja osaa sitten antaa just sille perheelle sopivia kikka kolmosia ja muita arjen apuja. Niinpä mä oikeesti toivoisin, että muutkin löytäis yhtä ihania maalaisjärjellä varustettuja neuvolatätejä, kuin meillä on ollut. Niitä kun ei puussa kasva.
Suurin osa neuvolatoimintaa on varmaankin kaikenlainen mittaaminen. Ensin mitataan äidin painoa ja verenpainetta. Sitten aletaan mittailemaan sykkeitä ja sf-mittoja. Jos jossain löytyy isompaa häikkää, niin sitä aletaan tutkimaan. Kun vaavi saapuu, niin aletaan mittaamaan sitä vauvaa. Mitataan pituutta, painoa, pään ympärystä ja kaikenlaisia opittuja taitoja. Toki erinäiset mittaukset on oikeesti tosi hyvä juttu ja on hienoa että asioihin puututaan asappina, jos jossain ilmenee jotain huolestuttavaa. Mutta sitten kun mennään näihin käyrähommiin, niin mua alkaa jollain lailla aina vähän naurattamaan ja vähän vihastuttamaankin. Siis mukelon pituudesta ja painosta, niiden suhteesta ja about kaikesta muustakin piirretään semmosta käyrää. Tiettekö laitetaan x- ja y-akseli, sinne sitten vaan asteikoit ja sinne sitten sijoitellaan pisteitä mihin tää meidän pieni pöljä sijoittuu. Sitten jos niissä käyrissä on jotain heittoa, niin se on kauhistelun aihe. Siis musta on jees, että seurataan lapsen omia käyriä. Tiettekö jos pöljä nyt on kasvanut aina tasasesti vaikka 4 senttiä kuussa, niin olishan se outoa jos se kasvu vaikka yhtäkkiä pysähtyis kokonaan pariksi kuukaudeksi. Näitä toki on hyvä katsoa ja sitten tarttua toimeen. Mutta se mikä musta on ärsyttävää, että jos jonku muksu nyt poikkeaa siitä keskikäyrästä suuntaan tai toiseen jonkun neuvolatädin mielestä liikaa, niin siitähän se papatus alkaa.
Ensinnäkin: kuka on määrittänyt nää keskikäyrät ja sanonut niiden olevan nyt se absoluuttinen totuus? Ja kyllä, käyrät on niitä keskikäyriä, eli varmaankin kuvaavat sitä keskimääräisen kokoista suomalaista vauvaa, joka syntyessään on painanut 3,5 kiloa ja omannut hurjan 50 sentin varren. Sitten näiden kaikkien pitäisi kasvaa tietenkin hienosti hyvällä "nollakäyrällä", eli samalla tahdilla kun toivottavasti kaikki muutkin 60 000 samana vuonna syntynyttä lasta. Tolla mittarillahan meistä kaikista pitäisi kasvaa aikuisiälläkin samanpitusia ja kokosia tallaajia? Noh, onneksi meistä kaikista kasvaa ihan omanlaisia ja omankokosia, toisista pidempiä ja toisista lyhyempiä. Meillä on ollut siitä hassut lapset, että ne on tollasia ripakinttuja molemmat. Ne on toisinsanoen hemmetin pitkiä ja saakelin laihoja. Molemmat on porskuttanut semmosilla miinuskäyrillä painon suhteen, että siinä olis rehellisesti 98% Suomen neuvolatädeistä laittanut meidät jo lastenklinikalle tutkimuksiin. Luojan kiitos meidän molemmat (ne ihanat siis) neuvolatädit on omanneet semmosen harvinaisen asian kuin maalaisjärjen! Meidän eka ihana neuvolatäti katsoi kerran mua ja Pekkistä ja totesi Meuskan tulevan vanhempiinsa. Toinen on ehdottoman samoilla linjoilla. Kumpikaan ei stressaa, ei hysterisoi eikä varsinkaan tartuta vanhempiin mitään levottomuutta asiasta. Liikaa kuulee niitä juttuja näistä hysteerisistä käyräntuijottajista, jotka saavat varsinkin ensimmäisen lapsen vanhemmat paniikin partaalle kommenteillaan ja jutuillaan. Faktasti jokainen vanhempi haluaa lapsensa parasta ja jos joku alan ammattilainen alkaa ilmaisemaan epäilyksiä lapsen kasvuun tai muuhun liittyen, niin totta hemmetissä se pelästyttää! Ja mikään asia maailmassa ei oo kauheempaa kun pelko siitä että omalla lapsella saattaiskin olla joku hätänä. Vaikka olin itse aina satavarma siitä että Meuskalla oli kaikki aivan hyvin kovin pienestä elopainosta huolimatta, niin jos vastaan olisi tullut tosi pahasti hysteerinen neuvolaihminen, niin veikkaan että olisin ensimmäisen lapsen äitinä saattanut alkaa huolestua itsekin. Luojan kiitos meidän kohdalle sitä hysteerikkoa ei kuitenkaan osunut, vaan rauhallinen asiansa osaava ammattilainen, joka totesi lapsen olevan varsin normaali, vähän pidempi ja hoikempi vain kuin suurin osa samanikäisistä.
Mutta niin, tosiaan sillä neuvolatädillä oikeesti on merkitystä, se on kuitenkin se ensisijainen paikka missä tiedetään sun lapsesta eniten näin terveydenammattilaisen näkökulmasta. Siellä toivottavasti sama ihminen seuraa lapsen kasvua ja kehitystä ja osaa sitten antaa just sille perheelle sopivia kikka kolmosia ja muita arjen apuja. Niinpä mä oikeesti toivoisin, että muutkin löytäis yhtä ihania maalaisjärjellä varustettuja neuvolatätejä, kuin meillä on ollut. Niitä kun ei puussa kasva.
sunnuntai 2. helmikuuta 2014
8 kuukauden KRIISI
Enskalla on joku hemmetin 8 kuukauden kriisi. Näyttää olevan rankempaa kun mun ikäkriisi, joten jollain lailla tietty vähän ymmärränkin tota pientä ihmislasta, kun sen elämä on vaan niin kovin rankkaa!! Rankkuus jatkuu 24/7 joka päivä ja pieniä hetkiä lukuunottamatta koko ajan. Mä alan olla jo niin kypsä tohon Enskan dramatiikkaan, että omat hetkittäiset ikääntymisestä aiheutuvat ahdistukset ei tunnu enää missään. Enska tosin olis hyvä ehdokas tuleviin Oscareihin, sen vois nakata vaikka kategoriaan "parhaat loukkaantumismuuvit". Pelkän ehdokkuuden lisäksi irtois saletti voittokin, ei epäilystäkään. Olispa kuitenkin tossa se hyvä puoli, että voisin olla mutsina melko ylpeekin, olishan mu muksu nyt voittanut hei Oscarin ja kaikkea. Nuorena se on vitsa väännettävä ja silleen.
Mut anyhow, meidän päivä on Enskan kanssa about tämmönen:
Herätään viimeistään viideltä. Yöllä on huudeltu muutamaan otteeseen, mutta tutti on toiminut yöaikaan tainnuttajana. Mutta kun kello tosiaan lähestyy tai tulee viisi, niin sitten on Enskan mielestä oikein mainio aika herätä. Ensin voi kälättää omassa sängyssä puolisen tuntia niin kovaan ääneen, että hesarinjakaja kuulee sen pitkälti jo ennen kun astuu meidän rappuun sisään. Kun toi terminaattori tajuaa puolen tunnin päästä ettei kukaan ole reagoinut noihin sulosointuisiin äännähdyksiin, niin voi iskeä seuraavan vaihteen silmään. Se on tietenkin huutaminen. Kumpikaan meistä ei oo Pekkiksen kanssa jaksanut vielä kokeilla kuinka kauan toi jaksais jatkaa, mutta ollaan luovutettu siinä tunnin ja vartin jälkeen viimeistään, koska silloin Meuska saattaa jo herätä myös joten nouseminen on kuitenkin pakollista. No kaveri on täysin tyytyväinen kun saa maidot naamariin ja saattaa jopa joskus satunnaisesti sammahtaa uudelleen vielä, pieni pentele. Yleensä uudelleen nukahdusta ei ole tiedossa, joten siinä sitten noustaan aamuhommiin. Aamutyytyväisyys kestää noin 17,6 minuuttia, jonka jälkeen alkaa korvia hivelevä kitinä, vinkuminen ja itku. Enskaa ärsyttää. Niinkun kaikki! Aamupala on hanurista, kuka nyt kaurapuuroa syö? Ei Enska ainakaan! Syödessä kannattaa kiljua, kitistä, heilua holtittomasti ympäri syöttötuolia, napata yllättäen lusikasta kiinni, sotkea soseet pitkin naamaa ja äitiä ja vielä vähän kitistä. Enska myös diivailee pitkin päivää ja yökkäilee dramaattisesti jos hänen korkeutensa ruokaan on jäänyt puolikasta riisinjyvää suurempi murunen. Täysin silkkinen sose on siis parasta mitä Enska tällä hetkellä tietää. Yllättäen kuitenkin haarukalla muussattu rakeinen banaani uppoaa myös, ärsyttävä napero!
Kun aamupalasta selvitään, niin sitten jo väsyttää, koska piti taaaaaas herätä niin aikasin. Aamu-unille on siis päästävä joskus jo ennen yhdeksää, normaalit vauvathan siis herää vasta silloin, meidän lapsi menee päiväunille. Päikkäreille mennessä väsy on jo niin kova, että tyyppi nukkuu jo siinä vaiheessa kun sitä tuppaa toppapukuun ja parvekkeelle. Ihana hiljaisuus on laskeutunut! Tosin Meuska alottaa sen jälkeen kun Enska hiljenee.
Päikkäreiden jälkeen on taas vähän aikaa kivaa. Sitten alkaa taas ärsyttää. Ärsyttää kun ei pääse liikkeelle tarpeeksi nopeasti, ärsyttää kun osaakin vähän jo liikkua! Ärsyttää kun pitää taas syödä, juomisesta puhumattakaan! Ja hemmetin vaippa, taasko noi skeidat pitää vaihtaa? Jumankauta että Enskaa ottaa kuuppaan, kuka muka oikeasti jaksaa maata paikallaan 4,8 sekuntia että saadaan uusi vaippa paikalleen? Ei meidän Enska. Ja jo on, taas ärsyttää kun pitää pukea tai vaihtaa vaatteita, pyyhkiä nenä tai rasvata naama. Ja sekin ärsyttää taas, koska liikkuminen on niin vaivalloista. Ja Meuskakin halailee, sekin ärsyttää. Ja odottakaa vaan kun mutsi kehtaa mennä vessaan ja jättää neiti kuninkaallisen lattialle odottamaan! Ja jos tutti vilahtaa jossain, niin siitä nousee melu sillä sitä ei päivisin syödä unia lukuunottamatta.
Sitten kaikki alkaa taas alusta, kun syödään ja nukutaan toiset päikkärit. Ainoa paikka missä toi kiukkupussi jaksaa olla yhtä hymyä, kun kylpyamme! Siellä se jaksais lotrata lelujen kanssa varmaan kaks tuntia putkeen jos antais olla. Illalla voi taas mouhota ennen nukkumaanmenoa kun taas väsyttää. Eli koska meillä kaikilla on niin mukavaa, niin Enska toivottaa kaikille rattoisaa sunnuntai-illan jatkoa alla olevan kuvan mukaisesti:
Mut anyhow, meidän päivä on Enskan kanssa about tämmönen:
Herätään viimeistään viideltä. Yöllä on huudeltu muutamaan otteeseen, mutta tutti on toiminut yöaikaan tainnuttajana. Mutta kun kello tosiaan lähestyy tai tulee viisi, niin sitten on Enskan mielestä oikein mainio aika herätä. Ensin voi kälättää omassa sängyssä puolisen tuntia niin kovaan ääneen, että hesarinjakaja kuulee sen pitkälti jo ennen kun astuu meidän rappuun sisään. Kun toi terminaattori tajuaa puolen tunnin päästä ettei kukaan ole reagoinut noihin sulosointuisiin äännähdyksiin, niin voi iskeä seuraavan vaihteen silmään. Se on tietenkin huutaminen. Kumpikaan meistä ei oo Pekkiksen kanssa jaksanut vielä kokeilla kuinka kauan toi jaksais jatkaa, mutta ollaan luovutettu siinä tunnin ja vartin jälkeen viimeistään, koska silloin Meuska saattaa jo herätä myös joten nouseminen on kuitenkin pakollista. No kaveri on täysin tyytyväinen kun saa maidot naamariin ja saattaa jopa joskus satunnaisesti sammahtaa uudelleen vielä, pieni pentele. Yleensä uudelleen nukahdusta ei ole tiedossa, joten siinä sitten noustaan aamuhommiin. Aamutyytyväisyys kestää noin 17,6 minuuttia, jonka jälkeen alkaa korvia hivelevä kitinä, vinkuminen ja itku. Enskaa ärsyttää. Niinkun kaikki! Aamupala on hanurista, kuka nyt kaurapuuroa syö? Ei Enska ainakaan! Syödessä kannattaa kiljua, kitistä, heilua holtittomasti ympäri syöttötuolia, napata yllättäen lusikasta kiinni, sotkea soseet pitkin naamaa ja äitiä ja vielä vähän kitistä. Enska myös diivailee pitkin päivää ja yökkäilee dramaattisesti jos hänen korkeutensa ruokaan on jäänyt puolikasta riisinjyvää suurempi murunen. Täysin silkkinen sose on siis parasta mitä Enska tällä hetkellä tietää. Yllättäen kuitenkin haarukalla muussattu rakeinen banaani uppoaa myös, ärsyttävä napero!
Kun aamupalasta selvitään, niin sitten jo väsyttää, koska piti taaaaaas herätä niin aikasin. Aamu-unille on siis päästävä joskus jo ennen yhdeksää, normaalit vauvathan siis herää vasta silloin, meidän lapsi menee päiväunille. Päikkäreille mennessä väsy on jo niin kova, että tyyppi nukkuu jo siinä vaiheessa kun sitä tuppaa toppapukuun ja parvekkeelle. Ihana hiljaisuus on laskeutunut! Tosin Meuska alottaa sen jälkeen kun Enska hiljenee.
Päikkäreiden jälkeen on taas vähän aikaa kivaa. Sitten alkaa taas ärsyttää. Ärsyttää kun ei pääse liikkeelle tarpeeksi nopeasti, ärsyttää kun osaakin vähän jo liikkua! Ärsyttää kun pitää taas syödä, juomisesta puhumattakaan! Ja hemmetin vaippa, taasko noi skeidat pitää vaihtaa? Jumankauta että Enskaa ottaa kuuppaan, kuka muka oikeasti jaksaa maata paikallaan 4,8 sekuntia että saadaan uusi vaippa paikalleen? Ei meidän Enska. Ja jo on, taas ärsyttää kun pitää pukea tai vaihtaa vaatteita, pyyhkiä nenä tai rasvata naama. Ja sekin ärsyttää taas, koska liikkuminen on niin vaivalloista. Ja Meuskakin halailee, sekin ärsyttää. Ja odottakaa vaan kun mutsi kehtaa mennä vessaan ja jättää neiti kuninkaallisen lattialle odottamaan! Ja jos tutti vilahtaa jossain, niin siitä nousee melu sillä sitä ei päivisin syödä unia lukuunottamatta.
Sitten kaikki alkaa taas alusta, kun syödään ja nukutaan toiset päikkärit. Ainoa paikka missä toi kiukkupussi jaksaa olla yhtä hymyä, kun kylpyamme! Siellä se jaksais lotrata lelujen kanssa varmaan kaks tuntia putkeen jos antais olla. Illalla voi taas mouhota ennen nukkumaanmenoa kun taas väsyttää. Eli koska meillä kaikilla on niin mukavaa, niin Enska toivottaa kaikille rattoisaa sunnuntai-illan jatkoa alla olevan kuvan mukaisesti:
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)