.

.

tiistai 11. helmikuuta 2014

Kun silmäni mä auki saan...

Haikeana tajusin juuri, että tää elämänvaihe kotona on kohta ensimmäiseltä ja pisimmältä osin ohi. Oon ollut kotona nyt vajaa 2,5 vuotta, välissä kävin Pekkiksen isäkuukauden aikana 8 viikkoa töissä ja tein puolisen vuotta keikkaa sillon ja tällön. Pääosin siis kuitenkin oon ollut vaan kotsassa. Ensi maanantaina mun kello soi 5.50 ja mun pitäisi puolessa tunnissa selviytyä ovesta ulos ja bussipysäkille. Okei, laiskoina aamuina saatan varastaa auton. Eli about kahdeksana aamuna yhdeksästä uskon löytäväni itseni Mazdan ratista HSL:n sinisen sijaan.

Olo on tosiaan haikea, oon viettänyt muutamaa aamua lukuunottamatta kaikki aamuni ensin Meuskan, myöhemmin Meuskan ja Enskan, kanssa. Aamut on olleet musta iltahetkien kera parasta antia tässä kotiäidin elämässä. Vaikka usein aamu tulee meillä aina liian aikaisin ja itse olisi valmis nukkumaan vielä vaikka semmosen neljä tuntia, niin ei se harmitus liian vähäisistä yöunista kauaa kestä. Ensin omasta huoneesta kipittää Meuska, sillä on ihan oma tapa avata ovikin, se jotenkin hassusti napauttaa kahvaa (vaikka ovi on siis auki ja raollaan) ja vähän paiskaa ovea ennen kun saa sen auki. Sen jälkeen tyyppi kävelee suvereenisti itsevaltiaan elkein suoraan mun ja Pekkiksen sänkyyn, kapuaa viereen, änkee päänsä meidän tyynyille ja hautautuu peiton alle. Siinä sitten hetki halitaan, kunnes ylimääräinen herkistely on Meuskan mielestä jo hoidettu ja on aamutoimien aika. Yleensä tässä vaiheessa Enskan rupattelu paljastaa toisen heränneen lapsen, joten hänet haetaan myös mukaan köllimään. Enska on onneksi siitä kiva, että sen kanssa voi kölliä pidempään, kun se ei pääse vielä niin vikkelästi karkuun. Aion ottaa köllimiskiintiötä täyteen niin pitkään ja paljon kun voin, sillä kohta toi toinenkin kakara pääsee karkuun eikä jaksa enää makoilla sängyssä tekemättä mitään.

Illat on meillä onneksi yleensä aika rauhallisia. Syödään, kylvetään, luetaan kirjaa ja ehkä vielä vähän leikitään. Rytmit on molemmille samat, jollon ite pääsee kaikista helpoimmalla eikä elämä tunnu olevan pelkkää syömistä, nukuttamista ja päikkäreille laittoa. Ideaali-iltoina Pekkiskin on kotona, mutta ei tosiaan töiden takia läheskään aina. Me selvitään kyllä aina ihan mainiosti kolmistaankin, Enska ei tartte kun kipata sänkyyn niin se nukahtaa jossain nanosekunnissa ja Meuskakin yleensä nukahtaa maksimissaan kymmenessä minuutissa. Illalla sänkyyn viedessä oon sanonut molemmille tytöille samat lauseet siitä saakka kun ovat taloon kotiutuneet, oon jotenkin itsekin niin kiintynyt ja rutinoitunut niihin omiin hyvänyöntoivotuksiin, etten pysty laittamaan noita pöljiä edes nukkumaan muuten.

Jatkossa tosiaan iltojen suhteen mikäänhän ei meillä muutu, oon edelleen kotona valtaosan illoista ja saan supista sen saman fraasin noihin pikkusiin korviin joka ilta. Mutta tuunhan mä kaipaamaan noita kiireettömiä aamuja ja sitä unihiekkaa silmistä pyyhkivää taaperoa ja riemunkiljahduksia päästävää vauvaa. Tässä hormonipuuskassa sitä on onnistunut pyyhkimään sen toisen puolen mielestään aikamoisen tehokkaasti, useana aamuna sitä olisi valmis kuristamaan jonkun ensimmäisen puolen tunnin jälkeen. Koska veikkaan huomenna ehkä olevan jälleen se "toisenlainen aamu", niin taidanpa kirjottaa siitä huomenissa. Mielessä on kuitenkin se, ettei toi työpestikään ikuinen ole, kotiinpaluu häämöttää lähempänä kun edes ymmärrän, sillä duunit kestävät vain 11 kuukautta, jonka jälkeen paluu kotiin on jälleen edessä. Kirjotankohan mä muuten 11 kuukauden päästä vastaavaa nyyhkytekstiä mun työpaikalle?






Ei kommentteja: