Oma aika, tuo jokaisen pikkulapsiperheen vanhemman järjissään pitävä voima. Tai okei, ei ehkä kaikkien, mutta suurimman osan ainakin. Ja kyllä, rakastan lapsiani ehdottomasti ja enemmän kuin mitään, ihan niinkuin kaikki muutkin vanhemmat omia lapsiaan. Mutta silti joskus kaipaa hetkeä ilman noita pieniä elämänihastuttajia. Kun on viettänyt koko viikon vaihtaen vaippoja, pyyhkien pukluja, taistellen esiuhmiksen kanssa, yrittäen syöttää adhd-vauvaa ja yrittäen estää jompaa kumpaa hirttämästä itseään Ikea-lampun johtoon, niin muutama tunti ilman muksuja on oikeesti ihan mukavaa. Itelle toi aika on tietenkin nyt pääosin sitä aikaa mitä vietän töissä, mutta jos muuta"vapaata" vielä himasta liikenee, niin tällä hetkellä se tulee aikalailla vietettyä treenatessa. Kyllähän sitä aina kuulee vanhemmista, jotka eivät koskaan käy missään eivätkä juuri vietä aikaa erossa lapsistaan. Useimmiten nämä vanhemmat ovat luonnollisesti naisia, koska äiti on usein se kotiinjäävä osapuoli. Toisaalta toki nostan heille hattua, mutta usein se kotonaoleminen verhotaan äryttävästi uhrautuvan marttyyrin viittaan: "no lapset on kerran vaan niin pieniä, eikä ne kuitenkaan täällä pärjää ilman mua, kuka ne nyt nukkumaan laittaa, entä jos se lapsi ei suostumaan syömään ja kuolee nälkään, en mä ketään kehtaa pyytää, eikä mulla ole kyllä rahaa mitään tehdäkään tai kuka nyt mun kanssa haluais mihinkään lähteäkään, taimutsikskun...". Jos itse päättää ettei koskaan halua käydä missään, niin ei mun mielestä siitä kannata sillon tehdä itselleen säälipisteitä keräävää haavia. Tekosyitä lähtemättömyydelle on oikeesti järjettömän helppo keksiä, mä keksin niitä aikaaan Meuskan kanssa itsekin. Äidin on myös helppo tehdä itsestään muka-korvaamaton, jolloin isä on helppo vähän kerrallaan sysätä syrjään. Pahinta on ehkä se perässä kävely ja jatkuva pieni arvostelu: "älä nyt noin tee, miksi sä nyt noi housut laitoit, ei lounaalla banaania vaan porkkanaa, nyt on taas päikkärit 15 minsaa myöhässä!". Ei ihme jos isä pian alkaa vetäytyä kaikesta mukulanhoidosta ja sen jälkeen äiti voikin nurista pitkin leikkipuistoa kuinka hän ei koskaan pääse mihinkään.
Mä oon ollut alkuhairahduksien jälkeen siinä mielessä itsekäs, että oon ottanut sitä omaa aikaa sillon kun sille on ollut tarve ja joskus vähän enemmänkin. Oon treenannut, käynyt lenkillä, reissannut Pariisiin, siemaillut shamppanjaa, shoppaillut, nauranut kuollakseni, rentoutunut ja unohtanut hetkeksi lasteni olemassaolon monesti tän vajaan kahden ja puolen vuoden aikana. Ja vitsi kun se tekee hyvää!! Noiden keissien jälkeen on oikeesti aina ihan tajuttoman hyvä fiilis, oon saletisti kahden tunnin kahvijuoruilureissun jälkeen tsiljoona kertaa parempi mutsi kun ennen sitä. Koskaan en ajatellut ettei Pekkis pärjäis, eihän sillä oikeestaan ole ollut vaihtoehtoa. Mä oon toki siitä onnekas, että Pekkis on aina ollut mielellään tyttöjen kanssa ja hoitaa ne ainakin yhtä hyvin kun minäkin. Jos olis mun jumppahommista tullut jotain sanomista, niin olisin nakannut kiljuvan muksun isimiehelle kätösiin ja marssinut hyvillä mielin ovesta ulos. Siperia opettaa ja silleen, kyllä se iskä oppii olemaan viimeistään sillon kun on pakko.
Meillä onneksi omaa aikaa saa molemmat, niin minä kun Pekkiskin. Pekkis on nyt pari viikkoa ollut mun töiden takia kotona tyttöjen kanssa ja onhan se ollut jollain lailla opettelua sekin. Vaikka Pekkis on paljon pimujen kanssa kolmistaan ollutkin, niin harvoin mä kuitenkaan oon ollut pois 9 tuntia putkeen. Hyvinhän noi on pärjänneet, mitä nyt kämppä näyttää atomipommin jäljiltä olevalta mun kotiutuessa. Toisaalta se on ihan jees, Pekkis osaa keskittyä tyttöjen päikkäreiden aikaan olelliseen, eli nukkumiseen itsekin. Nyt musta kuitenkin toi meidän iskä oli vapaa-ajan tarpeessa, joten pakkasin pimut ja itseni autoon ja huristeltiin mökille samalla kun Pekkis jäi kotiin. Vaikka Pekkiksen koko viikonloppu töissä meneekin, niin onhan se kiva rötvätä illalla himassa ihan itsekseen joskus. Oikeestaan mun tavote on oikeesti vaan se, että Pekkis joskus lähtee tyttöjen kans mökille ilman mua. Joten mitä tässä nyt sen enempää jeesustelemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti