Yksi vanhemmuuden ehdottommasti vaikeimmista asioista on hyväksyä se, että omaa lasta joskus sattuu. Kipu on varsinkin alussa lähinnä fyysistä, kun ikää tulee lisää niin niitä kolhuja tulee myöskin henkisiä. Sitä haluaisi suojella tuota pallopäätä ensimmäisestä päivästä lähtien oikeesti kaikelta ikävältä, alussa jo miettii voisko vauvan kääriä suuta, nenää ja silmiä lukuunottamatta vaikka kuplamuoviin, jottei vaan sattuisi mitään. Varsinkin ensimmäisen lapsen vanhemmat on helppo kohde kaikenlaiselle turhan krääsän kauppaamiselle. Erilaisiin suosituksiin ja pelottelukeinoihin vedoten saadaan tapettua melko nopeasti se terve maalaisjärki ja sen jälkeen uunituoreet vanhemmat ovatkin helppoa kauraa. Siis oikeesti tietenkin monet arjenhelpottajat ja -pelastajat ovat tarpeellisia, mutta kuka rehellisesti tarvitsee tuttipillonsteriloijaa tai vauvasosekonetta? Veikkaan että jokainen saa keiteltyä niistä pulloista tappavat pöpöt pois ihan kattilassakin, ja soseet saa surautettua tukehtusvaarattomiksi kätsysti vaikka blenderillä.
Semmonen äidinvaisto rääpäleen suojelemiseksi herää jo raskausaikana. Sitä alkaa suosiolla jättää väliin mahaplätsit uimahallissa eikä enää ensimmäisenä tule mieleen hypätä sen tallin sekopäisimmän hevosen selkään. Vauva-aika on sinänsä helppoa, että vauvan hengissä pitämisessä ei tartte vielä kiinnittää huomiota juurikaan muuhun, kun säännölliseen syömiseen ja muihin perustarpeiden täyttämiseen. Tietenkään ei oo kauheen fiksua tiputella vauvaa esim. hoitopöydältä lattialle tai muuta vastavaa. Noita pikku tapaturmia nyt kuitenkin sattuu, eikä niissä onneksi kauhean usein mitään vakavampaa satu. Vauvat on melko kestävää tekoa, ei tartte kun miettiä esimerkiksi sitä reittiä mistä noi pusertaa itsensä maailmaan, niin eihän noi nyt ihan pienestä mene rikki. Enska ei esim. oo moksiskaan jos sitä joku vähän pamauttelee kirjalla päähän (lue: Meuska pamauttelee) tai sen päältä ryömitään tai muuta. Tyyppi vaan tsekkaa haavi auki hetken ja jatkaa hommiaan. Meuskaa taas suojeltiin kaikelta pieniltäkin kolhuilta niin tehokkaasti, että se oli oikea dramaqueen pienempänä. Jonkun ei tarvinnut kun katsoa vähän väärällä tavalla, niin johan meidän neiti vetäs vuosisadan loukkaantumiskarjumiset kehiin.
Mutta liikkeellelähteminen on semmonen, joka edelleen vähän aiheuttaa mulla sydämentykytyksiä. Enska on siis nyt kuukauden rundannut ryömien ympäri kämppää. Se oli vielä ihan jees. Sitten kun se oppi nousemaan istumaan, niin ensimmäiset minisydärit tuli koettua melko nopeesti. Vaikka kuinka yritän jankuttaa itelleni että sen lapsen pitää saada opetella, tutkia ja tehdä, niin silti huomaan liian usein edelleen sanovani "VARO sitä kynnystä/seinää/pöytää/tuolia/ihanmitävaan..". Kaikesta varoittelusta ja muusta huolimatta joskus sattuu vahinkoja. Enska esim. eilen päätti kokeilla istuma-asennosta naamalleen kaatumista suorin vartaloin. Ja ilman käsiä. Ei kannattanut ei, totesi Enska jälkikäteen. Meuska myös esim. kokeili nuorempana kaakelilattialle kaatumista kertalaakista. Ei kannattanut sekään. Pahinta on se, että vanhempana sä et vaan koskaan tule kerkeämään joka kerta ottamaan koppia, joten on pakko hyväksyä se, että noi menee naamalleen, päälleen, selälleen, hanurilleen ja mahalleen minne sattuu. Tulee mustelmia, kuhmuja, haavoja, murtumia ja haljenneita huulia. Vaikeaa on myös hyväksyä se, että kaikki ne kolhut ja ruhjeet kuuluu elämään, eikä niitä kaikkia pidäkään estää. Kolhut ja muut kuuluu siihen lapsuuteen ja varsinkin siihen, että noi oppii elämässä kaikenlaisia uusia ja tarvittavia taitoja. Kyllähän nyt jokaisen täytyy muutaman kerran pannuttaa fillarilla, pudota puusta ja murtaa muutama luu.
Uskon että vanhempana helpompaa on kuitenkin vielä nämä ulkoiset pipit, jotka voi halimalla, puhaltamalla ja Nalle Puh- laastarilla korjata. Mitä sitten kun ne joskus kasvaakin isoiksi, teineiksi ja murtaa sydämensä? Miten semmosen voi vanhempana korjata? Kuinka voimaton olo siinä varmaan tuleekaan? Ehkä siihenkin kasvaa lasten mukana ja oppii hyväksymään senkin, ettei sitä lasta isompanakaan enää voi suojella kaikelta, vaan niiden täytyy antaa mennä ja tehdä omat mokansa, ihan niinkun meidänkin annettiin aikanaan. Enska nousi muuten tänään ekaa kertaa itse seisomaan, meno oli myös sen näköstäkin. Josko mä kuitenkin harkitsisin vielä sitä kuplamuovia?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti