Julkinen lupalappu

Sivistin illalla Meuskan nukkumaanmenorumban aikana jälleen itseäni ja luin hölöttävän lapsen sänkyynpalautusten välillä jotain lehteä. Meuska on siitä kiva muksu, että vaikka se ei heti nukahtaiskaan, niin se juoksee huoneestaan pois aina jonkun parin minsan välein, joten ehdin aina siinä välissä tehdä jotain hyödyllistä, kuten selailla facebookia tai lukea lehteä. Joskus saatan repäistä ja avata telkkarin tai keittää kupin teetä. Tänään luin siis kuitenkin juttua siitä, kuinka äitiys on muuttunut ajan myötä. Ennen tietty mammat olivat rautaa, hoitivat lapset, pesivät vaippapyykit käsin ja kantoivat pesuvedet kämppään sisälle. Silloin ei paljon ehitty niitä Ilona-Eetvartteja halimaan ja pusimaan, eikä kiintymysvanhemmuus ollut terminä niin kovin pinnalla kuin nykyään.

Jos mietitään, niin onhan tää äitiys esim. mun mummin äitiyden aikaan verrattuna hemmetin paljon helpompaa. Meillä on masiina, joka pesee pyykit, puunaa astiat ja hoitaa melko kätsästi myös roskat nurkista pyörimästä. Nykyajan äideille on tarjolla vaipparodeja, pullonsteriloijia ja semmosia juttuja, jotka tekee vauvalle ruokaa. Siis oikeesti sen vempeleen tarkoitus on tehdä ainoastaan vauvalle sosetta. Meillä tohon tarkoitukseen oli blenderi, siihen ei vielä tarvittu omaa masiinaa. Nykyajan äitien ei tartte enää poppariakaan itse paukutella, koska siihenkin on oma kone. Loppujen lopuksi, kuinka hemmetin siistiä on olla äiti 2000- luvulla?!

Jutussa tuli esille kuitenkin myös yksi varjopuoli, eli se yhteisöllisyyden katoaminen. Ennen koko perhe montaa sukupolvea myöden asui samassa talossa tai pihapiirissä, muksut remusivat laumana jaloissa ja paimentajia oli paljon. Nykyään kuitenkin monilla isovanhemmat ja perhe ovat kaukana ja nämä perheet saattavat usein jäädä ilman sitä megatärkeää tukea. Meillä isovanhemmat ovat korvaamaton tuki ja apu, vaikka tytöt eivät hoidossa usein olekaan. Silti tieto siitä, että tarvittaessa saadaan jeesiä tuo jo turvan tunteen tän arjen keskelle. Ite oon kyllä niin vässykkä, että en tiedä miten aina selviäisin ilman esimerkiksi omaa äitiäni tai anoppilan hoitoapua. Samalla on kadonnut sellanen kolleektivinen lastenkasvatustaito. Mun lapset on mun, sun lapset on sun. Mä komennan omiani, komenna sä omias. Jos sun Ella-Untamo meinaa hirttää naapurin Kalevi-Anteron, niin ei kai siihen nyt mitään kande sanoa. Tai jos kaupassa se tuntematon kolmevuotias tyhjentää jugurttipurkkeja autuaasti pitkin käytävää, niin ei kai siinä passaa muuta kun kävellä kulmakarvojen alta tsekkaillen ohi. Saattais muuten tuon pikkuenkelin äiti loukkaantua ja käydä vaikka käsiksi. Onhan noitakin kuultu.

Toi on surullista. Koska vanhemmat ryhtyivät niin täydellisiksi, että kenenkään muun nappulan typerään käytökseen ei saada enää puuttua? Tai pahimmillaan ei uskalleta puuttua? Vanhemmilla on absurdeja vaatimuslistoja omia nuppujaan varten jo päiväkotiin mentäessä, koska ovathan heidän pienet housuun edelleen paskovat enkelinsä parasta mitä Tellukselle on tämän vuosituhannen aikana syntynyt. Itse toivon että tulevaisuudessa mun lasten tulevaan typerään käytökseen uskaltavat puuttua ulkopuolisetkin. Näin noi pikku paholaiset oppivat tavoille nopeammin ja ymmärtävät sen että tässä maailmassa on muitakin auktoriteetteja kun äiti ja iskä. Oikeastaan tämä on julkinen lupalappu! Minun lapsiani saa ja pitää tarvittaessa komentaa, ihan hyvän omantunnon kera!