Me ollaan siitä onnellisessa asemassa, että meidän naapurissa ja lähimaastossa asuu paljon lapsia. Näin ollen muksuille löytyy yleensä aina ulos mentäessa leikkikaveri joko omasta pihasta tai viimeistään 100 metrin päässä olevasta leikkipuistosta. Koska vertaistuen tärkeys oli lähes ensimmäinen asia jonka paksuksi pamahdettuani ymmärsin, niin oon koittanut tutustua ainakin muutamiin äiteihin tuolla hurjassa ulkomaailmassa. Onnekseni verkostoituminen on ollut onnistunutta ja oon ilokseni huomannut saaneeni seuraa sekä muksuille että myös itselleni.
Koska nää vaputkin nykyään tuppaa olemaan hiukkasen rauhallisempia kun esimerkiksi neljä vuotta sitten, niin mikäs nyt oliskaan ollut sitä parempi päivä leikkiseuran pyytelyyn. Vesisade oli tietenkin taattu, mutta se ei menoa haitannut, kun saatiin sekä vappuaattona että -päivänä lapsi- ja aikuisvieraita. Oikeesti yksiä vanhemmuuden kivoimpia hetkiä on mulle olleet ne, kun omilla lapsilla on ollut mieleistä leikkiseuraa ja itse on saanut samalla jutella AIKUISTEN asioita, juoda kaffetta ja syödä jotain pientä herkkua. Ai että, kyllä siinä sielu lepää. Yhteen asiaan jotenkin vaan nyt vappupäivänä havahduin. Se on vielä sellanen asia, jota lähes kaikki mun tuntemat vanhemmat harrastaa ehkä jollain tasolla myös tiedostamattaan. Se alkaa siis siinä vaiheessa kun joku kävelee teidän kämppään sisään:
"Moi, hei kiva kun tulitte!! Mut sori, meillä on nyt tämmönen kaaos, toivottavasti ei haittaa".. Sitten samalla tuijotan nolona sitä eteisen laminaatissa kimaltelevaa pisaran kokoista maitotahraa tai Enskan nuolemajälkiä eteisen peiliovissa. "Voi jumalauta, mä unohdin pestä peilit"... Seuraavaan 10 minuutin aikana kyttään neuroottisesti asuntoa ja pyytelen anteeksi sitä "kaaosta". Toinen osapuoli sanoo aina, että "täällähän on tosi siistiä" (no kai nyt on, kun oon viimeiset 45 minuuttia säntäillyt hullunlailla piilottamassa sitä kaikkea skeidan määrää edes johonkin komeroon ja jaellut Hitlerin lailla komentoja mitä kaikkea täytyy vielä ennättää siivota). Oon huomannut myös jostain syystä selitteleväni myös sitä, jos Enskan naamaan on jäänyt esim. ruokaa. "Ohhoh, meillä on tainnut toi spagettikastike maistua, hehehee". Onnistun kommentoimaan myös omaa ulkomuotoani "Ja taas mulla on vaan nää Pekkiksen vanhat verkkarit, sori nyt tästäkin taas kato".
Hei mistä hemmetistä tääkin tulee? Kuvittelenko ihan oikeesti että meidän perheen koti on ainoa tällä maapalolla, jossa joskus vallitsee täydellinen sekasorto? Tai että luulenko ihan tosiaan, että kaikkien muiden kodit näyttävät aina suoraan jostain Glorian Koti- lehdestä revityiltä tahrattominen lasipöytineen, tuoreine tulppaaneineen, Lokki-valaisimineen ja lepakkotuoleineen? Että meidän kämppä nyt olisi maailman ainoa, jossa nyt sattuu olemaan eteisen peilit täynnä Enskan sormenjälkiä, lastenhuoneen lattia täysin näkymättömissä ja se keittiön lattia täynnä niitä maitoläikkiä? Kuvittelen siis vissiin myös niin, että kaikkien muiden lapset ovat juosseet suoraan Kaks Plussan vaatekuvauksista ja kaikki muut äidit heräävät aamuisin näyttäen Eva Longorialta.
On tää vanhemmuus siis yhtä hemmetin selittelyä jo oman himan kunnosta lähtien. Taidan tästä lähtien lopettaa stressaamisen, hyväksyä että meillä nyt joskus on vähän sotkua ja Enskankin naama näyttää joskus siltä kun se olis sukeltanut biojäterodeen. Ehkä lohdutan itseäni sillä, että mun lapset arvostaa enemmän niiden kanssa touhuavaa mutsia, kun pakkomielteisesti eteisen peilejä piinaavaa siivousfriikkiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti