Vauvademoni

Meidän elämä on viime ajat ollut yhtä helvettiä. Jos tää jatkuu vielä kauheen kauan, niin oon oikeesti kohta valmis kävelemään lataamoon ihan vapaaehtoisesti. Tällä hetkellä se kuulostaa oikeastaan jopa ihanan rentouttavalta. Joku tajunnan räjäyttävä ja kuolan poskelle tuova pilleri vois olla ainoastaan extraa.

Meillä ollaan siis päästy Enskan kanssa tuohon ihanaan 11 kuukauden ikään! Oi jumalauta mä sanon. Jos toi vauvana oleminen on noin vaikeaa, niin ei ihme jos joistain ihmisistä tulee aikuisinakin vähän sekopäisiä (tarkoitan siis myös itseäni). Vaikka alku Enskan kanssa oli aivan hanurista, niin parit viime kuukaudet on ollut oikeesti tosi mukavaa aikaa. Pimu on ollut hyväntuulinen, nukkunutkin ihan hyvin, oppinut hurjalla tahdilla uusia juttuja, ollut utelias ja höpsöttelevä, sanonut ensimmäisiä sanoja ja opettelee kovaa vauhtia kävelemään ihan itse. Mutta sitten yhdessä yössä jotain tapahtui ja mun lapsen valtasi joku helvetin vauvademoni. Kaikki on mennyt päin persettä aina jo heti aamusta. Kauhee nälkä, safka kestää ainakin 15 sekuntia. Maitomukinkin toimitus kestää 7,2 sekuntia, koska puhdas muki täytyy kaivaa astianpesukoneesta. Siitä lähtien alkaa pelkkä alamäki, joka saa mut laskemaan minuutteja siihen, että toi mun aivan hirveä lapseni menee jälleen illalla nukkumaan. Ja kyllä, myönnän että tällä hetkellä se on aivan ihana hetki, kun se simahtaa omaan sänkyynsä. Tuntuu että meidän kämpässä on silloin niin hiljaista, että mun korvissa soi.

Enska on siis alkanut kasvattaa omaa tahtoaan potenssiin miljardi. Neidille ei kelpaa mikään ja joka asia on aivan kelpo syy raivareiden vetämiseen. Mutsi on paskapää, mutta siltikään sitä ei voi päästää silmistään. Niinpä meillä kotona mun perässä konttaa täysillä huutava pieni ihminen, joka joko istuu mun jaloissa ja huutaa, seisoo mun jaloissa ja roikkuu lahkeissa ja huutaa tai on sylissä ja huutaa.

Enska haluaa syliin, ei halua syliin, haluaa syliin, ei halua syliin. Lasketaan lattialle, raivoaa, otetaan syliin, raivoaa. Jälleen lasketaan alas, lysähtää mahalleen ja raivoaa, herää kesken päiväunien huutamaan eikä todellakaan jaksa keskittyä syömiseen kolmea lusikallista kauempaa. Sen jälkeen alkaa, yllätys yllätys, jälleen raivoaminen. Meidän kämppä on täynnä huutoa, itkua, kitinää, vinkumista, mouhoomista, raivoa, kiljumista ja järkensä pikkuhiljaa menettävän äidin vaikerrusta. Vaikka mulla oikeesti on aika pitkä pinna, niin sekin alkaa pikkuhiljaa rakoilemaan, meidän koti on yksi saatanan kiljuva hullujenhuone tällä hetkellä. Oman osansa tähän sopraanokonserttiin osaa antaa myös Meuska, joka hurmaavalla 2,5 vuotiaan uhmallaan osaa ainaa painaa juuri sitä oikeaa nappia.

Toisaalta onhan toi nyt kurjaa olla tämmösen paskamutsin lapsi. Meillä nimittäin kielletään repimästä sähköjohtoja ( =raivarit), hakkaamasta siskoa naamaan ( =raivarit), syömästä astianpesukonetablettteja ( =raivarit) tai konttaamasta äitin ja iskän sängystä pää edellä alas ( =raivarit). Meillä äiti saattaa käydä jopa yksin pissallakin, sehän se vasta on hyvä syy istua vessan ulkopuolella hinaamassa järkensä menettäneen lailla.

Koska mun ensimmäinen puolimaraton on tasan viikon päästä, niin en viitsi riipasta kännejäkään. Jotain lohtua saan kuitenkin siitä, että ylihuomenna on jälleen maanantai, joten pääsen hetkeksi töihin hermolomalle ja Pekkis saa osansa tästä hullujenhuoneesta. Nyt se lucky bastard on ollut koko viikonlopun töissä. Onneksi tiedän kuitenkin tämän(kin) vaiheen olevan ohimenevää ja että joku päivä se vauvademoni jättää Enskan ja sitten Enskasta tulee taas normaali ja ihana vauva. Toivon vaan että mä selviän täysijärkisenä siihen saakka.