Havahduin tänään siihen, että olen nykyisin tosi usein tosi onnellinen. En osaa eritellä mistä se johtuu, syitä on varmaan triljoona, mutta niitä syitä tärkeämpää on se seuraus, eli se onnellisuus. Välillä tuntuu etten kykene handlaamaan tätä tunnetta ollenkaan, vaan se tihkuu musta läpi vaikka kuinka yrittäisin joskus olla rennomminkin. Tuntuu että aamusin voisin jo kliseisesti halata koko maailmaa, tervehtiä jokaista vastaantulijaa ja juosta laulaen töihin. Vaikka näin en tee, niin huomaan silti liikkuvani tuolla kevyt hymy kasvoillani aamusta lähtien.
Vaikka kuinka rakastan olla lasteni kanssa kotona, niin yksi suuri syy tohon mun onnellisuuteen on ollut paluu töihin. Vaikka sillon aikanaan sitä kovin nyyhkin ja surin menetettyjä aamuja, niin se tunne on väistynyt kokonaan. Edelleen tietenkin joskus haikeana aamulla katselen tuhisevaa Pekkistä ja meidän väliin änkenyttä Meuskaa, kuinka ne vielä mun lähtiessä nukkuu rauhallisesti, Pekkis aina mahallaan ja Meuska selällään kädet pään päälle nostettuina. Siltikin se haikeus siitä että joudun lähtemään on sellasta onnellista ja sydäntä puristavaa onnea; vitsi mä olen onnekas ja kuinka hyvällä mielellä mä joka aamu sinne duuniin voin lähteä. Siellä mä saan olla erilailla tarpeellinen, tehokas ja hetken muuta kun äiti. Oon tasavertainen työkaveri, ystävä ja työntekijä. Olen hetken itsenäinen ja tarpeellinen muilla tavoin kun kotona, se on rentouttavaa ja vapauttavaa.
Vaikka meidän lauantain suunnitelmat meni mönkään viikonloppuna, niin päätettiin silti viedä tytöt sovitusti anoppilaan ensimmäistä kertaa yökylään. Onni asusti myös siellä, tuntui samalla haikealta ja voittajalta kun noi kaksi luonnonvoimaa jäi puuhailemaan mummin ja vaarin kanssa mun sulkiessa ulko-oven ja suunnatessa kotiin ilman niitä. Istuin teemukin kera meidän pihakeinussa syöden jädeä, juoden teetä ja kuunnellen musiikkia. Hemmetti että mä olin onnellinen! Olin onnellinen kun me voitiin puolen yön aikaan juoda Pekkiksen kanssa vähän viiniä, kattoa jalkapalloa ja kävellä ulkona samalla kännykästä vikoja rankkareita seuraten. Olin onnellinen että sain aamulla nukkua niin pitkään kun huvitti. Mutta sitten mä vasta olinkin onnellinen, kun tytöt ryntäsi yhdentoista jälkeen ovesta sisään ja suoraan mun syliin. Sain kasapäin suukkoja, haleja ja rutistuksia. Kuinka kivaa niillä olikaan ollut, mutta samalla kuinka kivaa niistä olikin tulla kotiin.
Oon huomannut, että onnellisuus tarttuu. Se vetää puoleensa ihmisiä ja ehkä muuttaa niissäkin jotain. Oon kiinnittänyt huomiota myös siihen, että hyväntuulisuus tarttuu, se leviää kuin nauru pikkuuhiljaa muihin ihmisiin siinä ympärillä. Vaikka ei elämä aina mitään ruusuilla tanssimista ole ja huonoilla päivillä on se osuutensa meilläkin, niin onhan tääkin jollain lailla semmonen valinnan paikka. Mä päätän tänään olla onnellinen, tänään mun on hyvä olla. Tänään mä olen taas onnellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti